— Minä tiedän, poikaseni, minä tiedän.
Laurie istui hetken ääneti, sitten hän kysyi äkkiä:
— Kuka sinulle on kertonut?
— Jo itse.
— No sitten asia on loppuunkäsitelty! Hän ravisti kärsimättömästi isoisän kädet olkapäiltään, sillä hänen ylpeytensä ei sietänyt sääliä, vaikka vanhuksen myötätunto lämmittikin hänen mieltään.
— Sanoisin vain yhden asian, sitten emme puhu enää siitä, sanoi herra Laurence harvinaisen lauhkeasti. — Haluaisitko lähteä pois kotoa joksikin aikaa?
— Minä en aio juosta tyttöä karkuun. Täällä Jo ei voi piilottautua minulta. Minä pysyn täällä ja seuraan häntä niin kauan kuin haluan, kuului Laurien uhmaileva vastaus.
— Et pysy, jos olet herrasmies. Minäkin olen pettynyt, mutta eihän Jo mahda sille mitään, etkä nyt voi tehdä muuta kuin lähteä kotoa joksikin aikaa. Mihin matkustat?
— Mihin vain. Minusta kaikki on samantekevää. Laurie nousi seisomaan naurahtaen niin välinpitämättömästi, että isoisän korvia vihloi.
— Kestä kuin mies äläkä tee mitään lapsellista. Mikä estäisi sinua lähtemästä ulkomaille, kuten aikaisemmin suunnittelit?