Beth ei ollut kalpeampi eikä paljon laihempi kuin syksyllä, mutta hän näytti oudon läpikuultavalta, ikään kuin kuolevaisen osa olisi hitaasti katoamassa ja kuolemattomuus hohtaisi jo hennon ihon läpi tehden sen kuvaamattoman kauniiksi. Jo näki ja tunsi sen, mutta hän ei puhunut mitään, ja vähitellen ensi vaikutelma osittain hälveni. Beth vaikutti tyytyväiseltä eikä kukaan näyttänyt epäilevän, että hän olisi sairas. Niinpä Jokin uusien huolien tullessa hetkeksi unohti pelkonsa.
Mutta Laurien lähdettyä ja rauhan palattua taloon epämääräinen huoli palasi ahdistamaan häntä. Jo oli kertonut rikkomuksensa ja saanut anteeksi. Mutta hänen näyttäessään säästönsä ja ehdottaessaan pientä vuoristomatkaa Beth kiitti häntä sydämellisesti ja pyysi, ettei lähdettäisi niin kauaksi kotoa. Meren rannikolle hän sen sijaan lähti mielellään, ja kun isoäiti ei suostunut lähtemään pienokaisten luota, matkusti Jo Bethin seurana hiljaiseen kylpylaitokseen, jossa tyttö saattoi päivät päästään oleskella ulkosalla ja antaa raittiiden merituulten puhaltaa hiukan väriä kalpeisiin poskiinsa.
Kylpylaitoksessa oli vähän vieraita, eivätkä tytöt juuri tehneet tuttavuutta heidän kanssaan, pysyttelivät enimmäkseen kahden kesken. Ujo Beth ei välittänyt seuraelämästä, Jo taas oli kokonaan antautunut hoitamaan sisartaan eikä kiinnittänyt huomiota mihinkään muuhun. He olivat toisilleen kaikki kaikessa ja kulkivat aina yhdessä huomaamatta niitä myötätuntoisia katseita, jotka heitä seurasivat.
He tunsivat pitkän eron lähenevän, mutta kumpikaan ei puhunut siitä, sillä lähimpien omaisten välillä vallitsee usein pidättyvyys, jota on vaikea voittaa. Josta tuntui kuin verho olisi valahtanut heidän välilleen, mutta hän ei voinut kohottaa sitä, sillä Bethiä ympäröivä hiljaisuus oli kuin jotakin pyhää. Sen vuoksi hän odotti, että Beth itse puhuisi.
Jo hämmästeli — ja tunsi samalla kiitollisuutta, etteivät isä ja äiti huomanneet sitä, minkä hän näki. Noiden hiljaisten viikkojen aikana varjot kävivät yhä selvemmiksi, mutta hän ei kirjoittanut siitä kotiin; vanhemmat havaitsisivat kyllä Bethin tilan, kun tämä palaisi kotiin yhtä heikkona kuin oli lähtiessään. Jo pohti, aavistiko sisar itse katkeran totuuden ja millaiset mietteet liikkuivat tämän mielessä pitkinä tunteina, kun hän makasi lämpimällä kalliolla pää Jon helmassa raikkaan tuulen hivellessä kasvoja ja meren laineiden laulaessa jalkojen juuressa.
Eräänä päivänä Beth avautui. Jo luuli sisaren nukkuvan, kun tämä makasi niin hiljaa; hän laski kirjan käsistään ja jäi katsomaan Bethiä koettaen löytää edes vähän toivoa poskien hennosta punasta. Mutta kasvot olivat kaidat ja kädet näyttivät liian heikoilta pitelemään edes pieniä näkinkenkiä, joita ne olivat keränneet. Sillä hetkellä Jo tunsi kipeämmin kuin koskaan ennen, että Beth luisui hiljalleen hänen käsistään, ja vaistomaisesti hän kiersi käsivartensa lujemmin sisaren ympärille. Hetkeksi hänen silmänsä sumenivat, ettei hän nähnyt mitään, ja kun ne jälleen kirkastuivat, Beth katseli häneen niin hellästi, että sanoja olisi tuskin tarvittukaan.
— Jo kulta, olen iloinen että tiedät salaisuuteni. Olen yrittänyt kertoa sinulle, mutta en ole voinut.
Jo ei vastannut, hän painoi vain poskensa siskon poskea vasten. Hän ei vuodattanut kyyneltäkään, sillä kun Jon suru oli syvintä, hän ei itkenyt. Mutta sillä hetkellä hän oli heikompi ja Beth koetti lohduttaa ja tukea häntä kiertäen käsivartensa hänen kaulaansa ja kuiskaten tyynnyttäviä sanoja hänen korvaansa.
— Olen jo kauan tiennyt sen, siskokulta. Nyt olen jo tottunut eikä sitä ole enää vaikea kestää. Ajattele asiaa siltä kannalta äläkä ole huolissasi minusta, sillä näin on parasta. Niin, Jo, näin on parasta.
— Tämänkö vuoksi olit niin onneton viime syksynä, Beth? Sinä tiesit jo silloin ja olet näin kauan pitänyt salaisuutesi, eikö niin? kysyi Jo. Hän ei halunnut myöntää että näin oli parasta, mutta iloitsi siitä, ettei Laurie ollut aiheuttanut Bethin murhetta.