— Ensin postia hakemaan ja sitten Castle Hilliin. Sieltä on ihana näköala ja minusta on hauska ruokkia riikinkukkoja. Oletko sinä käynyt siellä koskaan?
— Olen useinkin, eikä minulla ole mitään sitä vastaan, jos menemme sinne taas.
— Kerro nyt asioistasi. Viimeksi kuulin sinusta, kun isoisäsi kirjoitti odottavansa sinua takaisin Berliinistä.
— Niin, olin siellä kuukauden ja tapasin sitten isoisän Pariisissa, jonne hän oli asettunut talveksi. Hänellä on siellä ystäviä, ja hän viihtyy oikein hyvin. Minä menen ja tulen aivan kuten haluan ja kaikki sujuu loistavasti.
— Sepä on mukava järjestely, sanoi Amy, joka kaipasi jotakin Laurien olemuksessa, vaikka ei osannut sanoa mitä.
— Niin no, isoisä vihaa matkustamista, minä taas en viihdy aloillani. Sen vuoksi me kumpikin teemme niin kuin huvittaa emmekä vaivaa toisiamme. Käyn usein hänen luonaan, hän kuuntelee mielellään kun kerron seikkailuistani. Minusta taas on hauska tietää, että joku iloitsee, kun palaan retkiltäni. Tämä on vanha, likainen pesä, eikö olekin? hän jatkoi, kun he ajoivat pitkin puistokatua Napoleonin torille, joka sijaitsi kaupungin vanhimmassa osassa.
— Lika on täällä maalauksellista eikä haittaa lainkaan. Joki ja
kukkula ovat ihania, ja minua viehättävät nuo kapeat poikkikadut.
Meidän on annettava tuon juhlakulkueen mennä ensin. Se on matkalla
Pyhän Johanneksen kirkkoon.
Laurien katsellessa välinpitämättömänä juhlakulkuetta, jossa asteli pappeja katoksien varjossa, vahakynttilöitä kantavia valkohuntuisia nunnia ja sinipukuisia laulavia kuoripoikia, Amy tutki häntä sivultapäin ja huomasi joutuvansa oudon ujouden valtaan.
Laurie oli muuttunut; huolettomasta pojasta oli tullut raskasmielinen mies. Hän oli entistäkin komeampi, mutta kun tapaamisen aiheuttama ilo oli haihtunut, hän näytti väsyneeltä ja innottomalta. Hän ei ollut sairaan eikä oikeastaan onnettomankaan näköinen, vain vakavampi ja aikuisempi kuin olisi saattanut odottaa parin iloisesti vietetyn vuoden jälkeen. Amy ei ymmärtänyt sitä, mutta ei uskaltanut kysellä. Hän vain pudisti päätään ja antoi poniensa juosta niin pian kuin juhlakulkue oli vaeltanut Paglionin sillan yli ja kadonnut kirkkoon.
— Que pensez-vous? kysyi Amy ylpeillen ranskallaan, joka oli paljon parantunut matkan aikana.