Tarlataania ja tylliä sai huokealla Nizzasta. Niinpä Amy uusi vaatevarastoaan noudattaen järkevää englantilaista muotia. Nuoren tytön yksinkertaisen puvun somisteeksi riitti tuore kukkanen, jokin pieni koru tai muu näppärä keksintö. Mutta toisinaan taiteilija pääsi Amyssa vallalle ja sai hänet tekemään itselleen kreikkalaistyylisen kampauksen tai sijoittamaan pukuihinsa antiikin poimutuksia.
— Tahdon hänen pitävän minua hauskan näköisenä ja kertovan siitä kotonakin, tuumi Amy pukeutuessaan Flon valkoiseen silkkipukuun; hän verhosi sen raikkaalla harsopilvellä, jonka keskeltä hänen valkoiset olkapäänsä ja kultatukkainen päänsä nousivat sievästi. Hän kampasi hiukset aivan yksinkertaisesti kiertämällä paksut kiharansa kevyelle solmulle niskaan.
— Tämä ei ole viimeistä muotia, mutta se pukee minua, eikä minulla ole varaa tehdä itsestäni variksenpelättiä, oli hänen tapana sanoa, kun häntä neuvottiin kähertämään, pörröttämään tai palmikoimaan tukkansa kulloisenkin muodin mukaan.
Koska Amylla ei ollut kyllin hienoja koruja, hän somisti hameensa vaaleanpunaisilla atsaleankukilla ja kehysti olkapäänsä vihreillä viininlehvillä. Muistaen entiset maalatut kenkänsä hän katseli onnellisena sieviä silkkikenkiään ja tanssi kierroksen huoneessa ihaillen tyylikkäitä jalkojaan.
— Uusi viuhka sopii hyvin kukkiini. Hansikkaat ovat ihastuttavat ja aidot pitsit tädin nenäliinassa antavat säväyksen koko puvulle. Jospa minulla vain olisi klassinen nenä ja suu, olisin täysin tyytyväinen, sanoi Amy tutkien itseään arvostelevasti peilistä kynttilä kummassakin kädessään.
Tästä murheesta huolimatta hän näytti varsin iloiselta ja viehättävältä astellessaan arvokkaasti huoneestaan. Hän käveli edestakaisin seurusteluhuoneessa odotellen Laurieta. Kerran hän asettui juuri kynttiläkruunun alle, missä hänen tukkansa näytti kauniilta, mutta ajateltuaan tarkemmin asiaa hän siirtyi huoneen päähän ikään kuin häveten, että oli halunnut antaa mahdollisimman edullisen ensivaikutelman. Mutta samassa saapui Laurie niin hiljaa, ettei Amy kuullut. Tyttö seisoi etäisimmän ikkunan luona sivuittain kannattaen toisella kädellä hamettaan, ja tummanpunaista ikkunaverhoa vasten hoikka, valkoinen olento oli kuin kuvapatsas.
— Hyvää iltaa, Diana! sanoi Laurie ihastuneena.
— Hyvää iltaa, Apollo! vastasi Amy hymyillen, sillä Lauriekin oli tavattoman komea, ja ajatellessaan, että saisi astua tanssisaliin niin hauskannäköisen miehen saattelemana, hän sääli sydämensä pohjasta neljää rumaa Davisin tyttöä.
— Tässä ovat kukkasi. Järjestin ne itse, kun muistin ettet pidä sokeritopan näköisistä kukkakimpuista, sanoi Laurie ojentaessaan hänelle kukkakimpun pitimessä, jota Amy joka päivä oli ihaillut kultasepän ikkunassa.
— Oletpa sinä herttainen! huudahti Amy kiitollisena. — Jos olisin tiennyt että tulet tänään, olisin varustanut sinulle jonkin lahjan, vaikka tuskin minä olisin voinut hankkia näin kaunista.