— Voi, se on ikivanhaa. Sinä olet nähnyt samaa kangasta lukemattomilla tytöillä ja vasta tänään huomaat sen kauniiksi tyhmyri!
— En ole nähnyt sitä milloinkaan sinun päälläsi. Se selittää erehdyksen, eikö niin?
— Älä höpsi! Tällä hetkellä kaipaan enemmän kahvia kuin kohteliaisuuksia. Älä istu noin vetelästi, se hermostuttaa minua.
Laurie suoristi selkänsä ja otti nöyrästi Amyn tyhjän lautasen, hänestä oli yllättävän mieluista, että pikku Amy jakeli hänelle määräyksiään. Tyttö oli voittanut ujoutensa ja tunsi vastustamatonta halua komennella, niin kuin tytöt haluavat kun näkevät luomakunnan herran osoittavan heille alamaisuutta.
— Mistä sinä olet oppinut kaiken tuon? kysyi Laurie veitikkamaisesti.
— En ymmärrä mitä sinä tarkoitat, vastasi Amy, joka tiesi mainiosti mitä toinen tarkoitti, mutta antoi kiusallakin hänen selittää.
— No — tarkoitan koko olemustasi, käytöstäsi, itsevarmuuttasi ja — ja — tuota kangasunelmaa — ymmärräthän, nauroi Laurie.
Amy oli tyytyväinen, mutta ei näyttänyt sitä, vaan vastasi kainosti:
— Ulkomailla hioutuu vasten tahtoaankin. Minä opiskelen huvitellessanikin. Ja tämä — hän kosketti pukuansa — no, harso on halpaa, kukkia saa ilmaiseksi ja minä olen tottunut tekemään ihmeitä tyhjästä.
Amy toivoi, ettei olisi sanonut viimeistä lausetta, sillä se ei tainnut olla tahdikasta. Mutta Laurie piti hänestä entistä enemmän juuri sen vuoksi, että hän urhoollisesti käytti kaikki mahdollisuudet hyväkseen ja iloisesti peitti köyhyytensä kukkasilla. Amy ei tiennyt, miksi Laurie katseli häntä niin ystävällisesti, eikä liioin miksi tämä kirjoitti oman nimensä kaikkien seuraavien tanssien kohdalle hänen korttiinsa ja piti hänelle herttaisesti seuraa koko loppuillan. Mieluisa muutos oli tuloksena uusista vaikutelmista, joita kumpikin tietämättään oli antanut ja vastaanottanut.