Silloin Meg alkoi kaivata Johnia. Parsimuskori oli ikävää seuraa, kun John ei istunut vastapäätä vanhassa aamutakissaan paahtaen tohveleitaan uuninristikolla. Meg ei pyytänyt häntä jäämään kotiin, mutta tunsi kärsivänsä vääryyttä, kun John ei sanomattakin huomannut, että Meg kaipasi hänen seuraansa. Meg ei lainkaan muistanut, miten monena iltana hän itse oli antanut Johnin turhaan odottaa. Hän oli hermostunut, valvomisesta ja huolista rasittunut ja yliherkässä mielentilassa, minkä parhaimmatkin perheenemännät joutuvat kokemaan, kun kodin huolet painavat. Alituinen paikallaan istuminen vie heiltä elämänilon, ja liian ahkera teekannun käyttö ärsyttää hermoja ja hävittää tarmon.
Aivan niin, tuumi Meg tutkiessaan kasvojaan peilistä, minusta on tulossa vanha ja ruma. John ei enää välitä minusta, siksi hän jättää kuihtuneen vaimonsa ja käy sievän naapurin luona, jolla ei ole vaivoja eikä vastuksia. No, rakastavathan pienokaiset sentään minua. Ne eivät välitä, vaikka olen kalpea ja laiha ja vaikkei minulla ole aikaa kähertää hiuksiani. Ne ovat lohdutukseni, ja jonakin päivänä John vielä huomaa, miten paljon minä olen heidän tähtensä ilolla uhrannut, niinhän, kullanmuruseni?
Tähän surkeaan valitteluun Daisy vastasi jokeltaen ja Demi hihkaisten, ja äidin ilot saivat Megin unohtamaan yksinäisyytensä hetkeksi. Mutta huoli valtasi taas hänet, kun John politiikkaan innostuneena kiiruhti vähän väliä väittelemään Scottin kanssa päivän polttavista kysymyksistä huomaamatta lainkaan, että Meg kaipasi häntä. Mutta Meg ei sanallakaan maininnut asiasta kenellekään, ennen kuin rouva March eräänä päivänä tapasi hänet itkemästä. Äiti tahtoi välttämättä tietää mikä tytärtä vaivasi, sillä Megin masentunut mieliala ei ollut jäänyt häneltä huomaamatta.
— En kertoisi sitä kenellekään muulle kuin sinulle, äiti. Tarvitsen todella neuvoja, sillä jos John jatkaa tähän tapaan voisin ihan yhtä hyvin olla leski, vastasi Meg pyyhkien loukkaantuneen näköisenä kyyneleitään Daisyn leukalappuun.
— Mihin tapaan sitten? kysyi äiti levottomana.
— Hän on poissa kotoa kaiket päivät, ja iltaisin kun tahtoisin olla hänen kanssaan, hän on aina menossa Scottille. On ihan väärin, että minä kannan raskaamman taakan enkä saa milloinkaan huvitella. Miehet ovat hirveän itsekkäitä — parhaimmatkin heistä.
— Niin ovat naisetkin. Älä syytä Johnia, ennen kuin huomaat, missä olet itse tehnyt väärin.
— Mutta eihän se voi olla oikein, että hän lyö laimin minua.
— Etkö sinäkin lyö laimin häntä?
— Äiti, luulin sinun pitävän minun puoliani.