— Sinä et saa vastata isälle noin. Minä kannan sinua, jollet itse mene.
— Mene poit, Demi ei lakatta itää, ja Demi vetäytyi äidin helmoihin.
Mutta sekin turva petti, kun äiti luovutti hänet viholliselle lausuen:
— Ole lempeä hänelle, John!
Kauhu valtasi pienen rikollisen, sillä kun äiti jätti hänet, silloin oli tuomion hetki käsillä. Kakku ryöstettiin kädestä, ilonpito estettiin ja poika kannettiin inhottavaan vuoteeseen. Demi-parka ei voinut hillitä kiukkuaan, vaan tappeli rohkeasti vastaan, potki ja kirkui koko matkan yläkertaan. Kun isä laski hänet vuoteeseen, hän kierähti heti toiselle reunalle ja lähti ovelle päin. Mutta hänet vedettiin häpeällisesti paidanliepeestä takaisin. Näytös toistui, kunnes pojan voimat uupuivat ja hän rupesi ulvomaan täyttä kurkkua. Nämä ääniharjoitukset olivat yleensä liikaa Megille, mutta John istui kuurona ja taipumattomana paikallaan. Ei puhettakaan maanitteluista, ei sokerista, ei saduista eikä kehtolauluista. Valokin sammutettiin ja vain uunin punainen kajo valaisi 'suurta pimeyttä', jota Demi katseli pikemmin uteliaana kuin peloissaan.
Uusi asiain tila ei ollut pojalle mieleen, ja hän alkoikin onnettomana huutaa äitiä, kun viha vähitellen lauhtui ja vangittu itsevaltias taas muisti hellän orjattarensa. Surkea valitus, joka seurasi kiihkeää ulvomista, kävi Megin sydämeen. Hän riensi yläkertaan ja rukoili:
— Anna minun jäädä hänen luokseen. Hän on jo kiltti, John.
— Ei, rakkaani. Sanoinhan että hänen täytyy nukkua niin kuin sinä käskit. Hänen on toteltava, vaikka saisin istua tässä koko yön.
— Mutta hän itkee itsensä sairaaksi, todisteli Meg soimaten itseään siitä, että oli pettänyt poikansa.
— Älä pelkää. Hän on niin väsynyt, että nukahtaa tuossa tuokiossa ja sitten on kaikki hyvin. Hänen on opittava tottelemaan. Älä sekaannu tähän, minä hoidan hänet.