Meg hymyili itsekseen katsellessaan noin kahta päätä, jotka lepäsivät tyynyllä, sitten hän hiipi pois ja sanoi tyytyväisenä:
— Ei minun tarvitse pelätä, että John olisi liian ankara lapsille. Hän tietää miten heitä on käsiteltävä ja hänestä on paljon apua, sillä minä en yksinäni selviä Demistä.
Kun John vihdoin tuli alakertaan, odottaen tapaavansa Megin mietteliäänä tai harmissaan, hän yllättyi iloisesti, kun tämä istui rauhallisena koristamassa hattuaan ja pyysi, että John lukisi lehdestä vaalikeskustelun, jollei hän ollut liian väsynyt. John huomasi heti, että jonkinlainen mullistus oli käynnissä, mutta oli kyllin viisas jättääkseen kyselyt sikseen. Meg oli niin läpinäkyvä, että salaisuus tulisi kumminkin pian ilmi. John luki auliisti pitkän keskustelun ja selitti sen vaimolleen niin selvästi kuin taisi.
Meg koetti näyttää kiinnostuneelta, tehdä järkeviä kysymyksiä ja estää ajatuksiaan vaeltamasta valtion tilasta hatuntekeleeseen. Mielensä syvyyksissä hän ajatteli että politiikka oli yhtä kamalaa kuin matematiikka ja että politiikkojen päätyönä oli ilmeisesti keksiä haukkumanimiä toisilleen, mutta hän piti naiselliset mielipiteensä omana tietonaan. Ja kun John lopetti, hän pudisti päätään ja sanoi mielestään diplomaattisen kaksimielisesti:
— Niin, en tosiaan ymmärrä mihin me päädymme.
John nauroi ja katseli, kuinka hän käänteli käsissään pientä pitsi- ja kukkarakennelmaa. Se kiinnosti selvästi häntä paljon enemmän kuin Johnin puheet.
— Hän koettaa minun tähteni harrastaa politiikkaa; niinpä minun täytyy yrittää osoittaa kiinnostusta noihin hänen muotinäperryksiinsä, se on reilua peliä, tuumi oikeamielinen John ja lisäsi ääneen:
— Tuohan on sievä: tuleeko siitä jonkinlainen yömyssy?
— Voi hyvä mies, tämähän on hattu! Minun hienoin teatteri- ja konserttihattuni.
— Anteeksi. Se näytti niin pieneltä, että minä luulin sitä sellaiseksi pitsimyssyksi, joita toisinaan aamuisin käytät. Miten se pannaan päähän?