Oli hauskaa ajella, kiemurtelevan tien varrella oli maalauksellisia näkymiä: vanha luostari, josta kuului munkkien juhlallinen veisuu; paljassäärinen, puukenkäinen paimen kivellä soittelemassa huiluaan karkea viitta toisella olkapäällä ja päässä suippolakki, vuohet hyppelemässä kallioilla tai makaamassa hänen jalkojensa juuressa. Sävyisät harmaat aasit kulkivat kantaen kahta puolen koreja, joiden vastaniitetyn heinän keskellä istui sievä tyttö, tai tiellä asteli värttinällä kehräävä mummo. Kivihökkeleistä juoksi ulos ruskeita, suurisilmäisiä lapsia kauppaamaan kukkakimppuja tai appelsiineja, jotka vielä olivat oksassa kiinni. Kukkuloita peitti ryhmyisten öljypuiden tiheä lehvistö, puutarhoissa riippui kullanvärisiä hedelmiä ja suuret, tulipunaiset vuokot reunustivat tietä. Vihreiden rinteiden ja kallionhuippujen takana kohosivat Merialpit terävinä ja valkoisina taivasta vasten.
Valrosa ansaitsi hyvin nimensä, sillä siellä ikuisessa kesässä ruusut kukkivat kaikkialla. Ne kurottuivat holvikäytävän ylle, työntyivät suuren portin pienojen välistä ja toivottivat iloisesti tervetuloa ohikulkijoille, reunustivat puistokatua ja kiertelivät pitkin sitruunapuita ja viuhkapalmuja aina kukkulalla sijaitsevalle huvilalle asti. Jokainen varjoisa nurkkaus, jossa kulkija saattoi levähtää oli suurena kukkakimppuna. Jokaisessa vilpoisessa luolassa oli marmorinymfi hymyilemässä kukkaharson takaa, ja jokaiseen suihkulähteeseen kuvastui punaisia, valkeita tai vaaleanpunaisia ruusuja, jotka kurottautuivat ihailemaan omaa kauneuttaan. Ruusut peittivät talojen seiniä, ne verhosivat reunuslistat, kiipesivät ylös pylväitä ja rönsyilivät pitkin kaiteita laajalla pengermällä, mistä näki aurinkoiselle Välimerelle ja valkomuuriseen kaupunkiin.
— Tämä on oikea paratiisi kuherruskuukautta viettäville, vai mitä? Oletko ikinä nähnyt tuollaisia ruusuja? kysyi Amy pysähtyen pengermälle ihailemaan näköalaa ja vastaan tulvahtavaa ylellistä tuoksua.
— En, enkä tällaisia piikkejä, vastasi Laurie peukalo suussa koetettuaan turhaan tavoittaa tulipunaista ruusua, joka kasvoi muita korkeammalla.
— Yritä alempaa ja poimi noita, joissa ei ole piikkejä, neuvoi Amy ja taittoi kolme hentoa, kellertävää kukkasta, jotka riippuivat muurilta. Hän kiinnitti ne Laurien napinläpeen rauhan merkiksi, ja Laurie jäi hetkeksi katsomaan niitä omituinen ilme kasvoillaan. Hänen luonteessaan oli häivähdys taikauskoa, ja nyt hän oli sellaisen raskasmielisyyden vallassa, joka saa nuoret keksimään pikkuasioista salaisia viittauksia ja kaikkialta romanssinaiheita.
Laurie oli ajatellut Jota tavoitellessaan punaista piikkiruusua — sillä voimakkaanväriset kukat pukivat Jota, ja tämän lempikukkia olivat heidän kasvihuoneensa kirkkaanpunaiset ruusut. Amyn antamat kalpeat ruusut olivat sellaisia, joita italialaiset panevat kuolleen käteen, mutta eivät missään tapauksessa morsiusseppeleeseen. Hetkisen hän mietti, tarkoittiko enne Jota vai häntä itseään, mutta samassa terve järki vei voiton tunteellisuudesta ja hän purskahti sydämelliseen nauruun.
— Kyllä se hyvä neuvo on, parasta sinun on noudattaa sitä ja säästää sormiasi, sanoi Amy, joka luuli Laurien nauravan hänen sanoilleen.
— Kiitos, mielelläni, hän vastasi piloillaan, mutta muutaman kuukauden kuluttua hän sanoi samoin — ja silloin se oli täyttä totta.
— Laurie, milloin sinä lähdet isoisäsi luo? kysyi Amy äkkiä istuutuessaan.
— Pikapuoliin.