Amy ei vastannut mitään, mutta hänen maahan luoduissa silmissään oli merkitsevä katse, joka sai Laurien nousemaan istualleen ja sanomaan vakavana:
— Nyt minä leikin, että olen sinun veljesi, ja kysyn sinulta jotakin. Saanko?
— En lupaa vastata.
— Mutta sinun kasvoistasi näkee vastauksen. Ei sinussa, ystäväiseni, ole vielä kylliksi maailmannaista niin että voisit peittää tunteesi. Kuulin viime vuonna huhuja Fredistä ja sinusta, ja oma yksityinen mielipiteeni on, että jollei hänen olisi äkkiä täytynyt palata kotiin ja viipyä siellä, olisi ehkä tapahtunut jotakin — mitä?
— En minä vain tiedä, vastasi Amy kainosti, mutta huulilla leikki hymy ja silmien välke paljasti, että hän tunsi valtansa ja nautti sen tunnosta.
— Toivottavasti et ole kihloissa? Laurien ilme muuttui äkkiä veljellisen huolehtivaksi.
— En.
— Mutta menet, jos hän palaa takaisin ja polvistuu asianmukaisesti sinun eteesi, niinkö?
— Sangen mahdollista.
— Sinä siis pidät Fredistä?