— Eikö mies saisi muka vähän huvitella neljän vuoden raadannan jälkeen?
— Et näytä kovin rasittuneelta. Ainakaan et ole siitä tullut yhtään paremmaksi, mikäli minä huomaan. Kun tapasimme täällä ensi kerran, sanoin että sinä olit edistynyt. Peruutan nyt sanani, sillä et sinä ole läheskään niin mukava kuin lähtiessäni kotoa. Sinusta on tullut inhottavan laiska, sinä juoruilet ja tuhlaat aikasi joutavaan. Tyydyt siihen, että typerät ihmiset hemmottelevat ja ihailevat sinua, sen sijaan että koettaisit ansaita viisaiden kunnioituksen ja rakkauden. Sinä olet rikas, lahjakas, hyvässä asemassa, terve ja komea — niin, se imartelee sinua, mutta se on totta, siksi minä sen sanon. Sinä voisit käyttää hyödyksi hienoja ominaisuuksiasi ja olla onnellinen niistä, mutta et osaa muuta kuin vetelehtiä. Sen sijaan että olisit mies, niin kuin sinun pitäisi ja niin kuin voisitkin, olet vain… Amy keskeytti ja jäi katsomaan Laurieta samalla kertaa surullisena ja säälivästi.
— Pyhä Laurentius piinapenkissä, täydensi Laurie avuliaasti. Mutta läksytys alkoi tehota, sillä velttous oli poissa; hänen katseensa oli valpas ja ilme miltei vihainen ja loukkaantunut.
— Arvelinkin että suhtautuisit asiaan noin. Te miehet nimitätte meitä enkeleiksi ja sanotte, että me voimme tehdä teistä mitä hyvänsä, mutta annas olla kun sitten tosiaan tarkoitamme teidän parastanne, te vain nauratte ettekä tahdo kuunnella. Se osoittaa minkä arvoista teidän imartelunne on.
Amyn ääni oli katkera ja hän käänsi ärsyyntyneenä selkänsä maassa makaavalle marttyyrille.
Samassa laskeutui käsi lehtiölle niin että hän ei voinut piirtää, ja
Laurie sanoi matkien lystikkäästi anteeksi pyytävän lapsen ääntä.
— Minä olen kiltti jo, voi, minä olen kiltti jo!
Mutta Amy tarkoitti täyttä totta eikä nauranut. Hän näpäytti kynällään ojentunutta kättä ja sanoi ankarasti:
— Etkö häpeä, että sinulla on tuollainen käsi? Pehmeä ja valkoinen kuin neidin, sillä ei näy muuta virkaa olleenkaan kuin koreilla hienoissa hansikkaissa ja poimia kukkia naisille. Luojan kiitos, ettet sentään ole keikari! Saan olla onnellinen, kun et kanna sormissasi timantteja tai valtavia sinettisormuksia, vaan ainoastaan tuota pientä vanhaa sormusta, jonka Jo sinulle kauan sitten antoi. Jo kulta, toivoisin että hän olisi täällä apunani!
— Niin minäkin!