Kova, katkera ilme palasi taas Laurien kasvoille ja se huolestutti
Amya, sillä hän ei tiennyt mitä lääkettä olisi käytettävä.
— Olin väärässä, minä en tiennyt asiasta. Olen pahoillani, että olin niin tyly, mutta minusta sinun olisi koetettava kestää surusi hiukan paremmin, rakas Teddy.
— Älä, sitä nimeä ei saa käyttää kukaan muu kuin hän! Laurie kohotti kätensä kuin pysäyttääkseen sanat, jotka Amy oli lausunut Jon ystävällisen nuhtelevaan tapaan. — Odota kunnes itse olet kokenut samaa, hän lisäsi hiljaa nyhtäen maasta ruohoa kourallisittain.
— Kantaisin suruni miehekkäästi ja koettaisin ansaita hänen kunnioituksensa, jos en voisi saada rakkautta, sanoi Amy varmasti kuin kokematon konsanaan.
Laurie oli luullut kantaneensa surunsa harvinaisen hyvin: valittamatta, pyytämättä kenenkään myötätuntoa hän oli kätkenyt huolensa ja käynyt taisteluun yksinään. Amyn läksytys saattoi asian uuteen valoon, ja ensi kerran Lauriesta tuntui raukkamaiselta ja itsekkäältä ensimmäisen vastoinkäymisen sattuessa murtua ja vajota synkkään velttouteen. Tuntui kuin hänet olisi ravistettu hereille unesta, johon olisi mahdotonta enää uudelleen nukahtaa. Hän nousi istumaan ja kysyi epäröiden:
— Luuletko, että Jokin halveksii minua niin kuin sinä?
— Varmasti, jos näkisi sinut tuollaisena. Hän inhoaa laiskoja ihmisiä. Tee jotakin suurta ja pakota hänet rakastamaan itseäsi!
— Kyllähän minä yritin parhaani, mutta siitä ei ollut hyötyä.
— Onnistuit tutkinnossa, sitäkö tarkoitat? Et sinä muuta olisi voinut isoisäsikään takia. Olisi ollut häpeä epäonnistua, kun olit kuluttanut niin paljon aikaa ja rahaa ja kaikki tiesivät, että sinä kyllä pystyt suoriutumaan loistavasti.
— Minä epäonnistuin, sano mitä sanot, sillä Jo ei rakastanut minua, aloitti Laurie nojaten toivottoman näköisenä päätään käteensä.