— Etkä epäonnistunut, lopulta myönnät sen itsekin, sillä se teki sinulle hyvää ja näytti mihin kelpaat. Jos nyt rupeaisit johonkin muuhun työhön, sinusta tulisi kohta taas iloinen ja reipas ja unohtaisit surusi.
— Mahdotonta.
— Koeta, niin saat nähdä. Ei sinun kannata kohautella olkapäitäsi ja ajatella: "Mitähän tuokin näistä asioista tietää." En väitä olevani viisas, mutta minä katselen ympärilleni ja näen enemmän kuin aavistatkaan. Minua kiinnostavat ihmisten kokemukset ja erehdykset, ne jäävät mieleeni ja minä käytän niitä sitten omaksi hyödykseni. Rakasta Jota koko lopun elämääsi jos haluat, mutta älä anna sen lannistaa itseäsi, sillä on typerää jättää käyttämättä hyviä lahjoja vain sen vuoksi, ettei voi saada sitä, jonka haluaa. Kas niin, nyt en enää saarnaa, sillä tiedän että piristyt ja olet mies tuosta kovasydämisestä tytöstä huolimatta.
Kumpikaan ei puhunut vähään aikaan. Laurie käänteli pientä sormusta sormessaan ja Amy viimeisteli piirrostaan. Sitten hän laski sen Laurien polvelle ja kysyi:
— Mitäs pidät?
Laurie katsahti siihen eikä voinut olla hymyilemättä, sillä työ oli erinomainen: pitkä, veltto olento ruohikossa silmät puoliummessa, kasvot ilmeettöminä, kädessä sikari, josta kiertyi kevyt savukiekura uneksijan pään ympärille.
— Sinähän piirrät hyvin! hän sanoi todella hämmästyneenä ja ihastuneena Amyn taidosta ja lisäsi sitten naurahtaen: — Tosiaan, minä se olen.
— Niin olet ja tällainen olit ennen, Amy laski toisen luonnoksen rinnalle.
Se ei ollut läheskään yhtä hyvin piirretty, mutta siinä oli elämää ja henkeä, joka korvasi monet puutteet ja toi mieleen entiset ajat niin selvästi, että nuoren miehen ilme muuttui nopeasti sitä katsellessa.
Se oli karkea luonnos Lauriesta varsaa opettamassa. Takki ja lakki oli heitetty päältä ja voimakkaan vartalon, päättäväisten kasvojen ja käskevän asennon jokainen piirre uhosi tarmoa ja tahdonlujuutta. Uljas eläin, joka juuri oli taltutettu, seisoi kaula kaarella Laurien pitäessä lujasti ohjaksista ja se kuopi kärsimättömänä maata korvat hörössä ikään kuin kuunnellen ääntä, joka sen oli voittanut. Sekainen harja, ratsastajan pörröinen tukka ja pysty asento osoittivat kuin lennosta temmattua liikettä, voimaa, rohkeutta ja nuorekasta eloisuutta, se oli jyrkkä vastakohta "suloisen joutilaisuuden" veltolle sulavuudelle. Laurie ei sanonut mitään, mutta Amy näki hänen punastuvan ja puristavan huulensa tiukasti yhteen ikään kuin hän olisi ymmärtänyt opetuksen. Amy oli tyytyväinen, ja odottamatta Laurien puhuvan hän sanoi vilkkaaseen tapaansa: