— Muistatko kun opetit Puckia ja me olimme katsomassa? Meg ja Beth pelkäsivät, mutta Jo taputti ja hyppi innoissaan ja minä istuin aidalla piirtämässä sinua. Löysin pari päivää sitten tuon piirustuksen salkustani, korjailin sitä ja panin talteen näyttääkseni sen sinulle.
— Tuhannet kiitokset! Olet suunnattomasti edistynyt, onnittelen. Uskallanko minä täällä 'kuherruskuukausiparatiisissa' muistuttaa, että hotellissasi syödään päivällistä kello viideltä?
Laurie nousi, ojensi hymyillen ja kumartaen kuvat Amylle ja vilkaisi kelloonsa ikään kuin muistuttaen, että moraalisaarnatkin on joskus lopetettava. Hän koetti saada kasvoilleen välinpitämättömän ilmeensä, mutta nyt se todellakin oli teeskentelyä, sillä ravistelu oli tehonnut paremmin kuin hän tahtoi tunnustaakaan. Amy huomasi hänen käytöksensä jäähtyneen ja tuumi itsekseen:
— Nyt olen loukannut häntä. No niin, jos se on hänelle hyväksi, olen iloinen, mutta pahoillani jos hän suuttuu minuun. Olkoon miten on, en voi peruuttaa sanaakaan.
Koko kotimatkan he nauroivat ja laskivat leikkiä ja pikku Baptiste takaistuimellaan luuli, että monsieur ja mademoiselle olivat loistavalla tuulella. Mutta kumpikin oli vaivaantunut. Ystävien välinen vilpittömyys oli häiriintynyt, aurinko oli mennyt pilveen ja näennäisen ilon alla piili tyytymättömyys.
— Saammeko nähdä sinut tänä iltana, mon frère? kysyi Amy kun he erosivat tädin ovella.
— Ikävä kyllä minun täytyy mennä muualle. Au revoir, mademoiselle, ja Laurie kumartui suutelemaan Amyn kättä. Mutta jokin hänen kasvoissaan sai Amyn äkkiä lausumaan lämpimästi:
— Ei, ole oma itsesi, Laurie, ja erotaan vanhaan hyvään tapaan. Pidän enemmän sydämellisestä englantilaisesta kädenpuristuksesta kuin kaikista ranskalaisten hellistä tervehdyksistä.
— Hyvästi, hyvä ystävä. Laurie lausui sanat niin kuin Amy oli toivonut ja lähti puristettuaan hänen kättään niin sydämellisesti, että se melkein teki kipeää.
Seuraavana aamuna Amy sai vastaanottaa vierailun asemesta kirjelipun, joka sai hänet aluksi hymyilemään ja lopuksi huokaamaan: