— Mitä — vaimoasi? huudahti Jo hämmästyneenä.
— Kas peijakasta, nyt se livahti minulta! Laurie näytti niin syylliseltä, että Jo iski häneen kuin salama.
— Te olette jo menneet naimisiin!
— Olemme, mutta lupaan etten enää koskaan mene! Laurie vaipui polvilleen väännellen katuvaisena käsiään, ja hänen kasvoillaan oli samalla kertaa ilkikurinen, hilpeä ja voitonriemuinen ilme.
— Oletteko oikein laillisesti naimisissa?
— Mitä laillisimmin, kiitos kysymästä.
— Varjelkoon! Mitähän hirveätä keksit seuraavaksi? Jo vaipui istumaan henkeään haukkoen.
— Aivan sinun tapaisesi, vaikkei ylen kohtelias onnittelu, virnisti
Laurie alamaisesta asennostaan mutta tyytyväisenä myhäillen.
— Mitä sinä sitten odotat saavasi, kun salpaat toiselta hengen hiipimällä sisään kuin murtovaras ja päästämällä suustasi mokomia juttuja? Nouse pystyyn, hassu poika, ja kerro minulle koko tarina!
— En sano sanaakaan, ellet päästä minua vanhalle paikalleni ja jätä pois tyynymuuria.