Jo nauroi makeasti, mitä ei ollut kuultu pitkään aikaan, taputti kutsuvasti sohvaa ja sanoi lämpimästi:
— Vanha tyyny on ullakolla, emmekä me tarvitse sitä enää. Tule ripittäytymään, Teddy!
— Kuulostaapa mukavalta, kun sanot minua Teddyksi! Kukaan muu ei sano minua siksi. Laurie istahti tyytyväisenä sohvaan.
— Miksi Amy sinua sanoo?
— Herrakseen.
— Se on hänen tapaistaan. Mutta kyllä sinä näyt sen nimen arvoinen olevankin, sanoi Jo, ja hänen silmistäänkin näkyi, että Laurie oli hänestä entistä komeampi.
Tyyny oli poissa, mutta silti heidän välillään oli muuri, vuosien eron ja muuttuneiden tunteiden kasvattama. He tunsivat sen, ja hetken he katselivat toisiaan kuin tuo näkymätön muuri olisi heittänyt varjon heidän ylleen. Se haihtui kuitenkin kohta, kun Laurie sanoi koettaen turhaan näyttää arvokkaalta:
— Enkö tosiaan ole kuin ainakin nainut mies ja perheen pää?
— Et ollenkaan, etkä koskaan tule olemaankaan. Sinusta on tullut tärkeämpi ja hauskemman näköinen, mutta muuten olet sama hulivili kuin ennenkin.
— Kuulehan, Jo, sinun pitäisi kyllä kohdella minua vähän kunnioittavammin, yritteli Laurie, joka nautti täydestä sydämestään.