— En minä voi, kun jo pelkkä ajatuskin, että sinä olet naimisissa, tuntuu niin hassunkuriselta, etten voi pysyä vakavana! vastasi Jo hymyillen niin tarttuvasti, että molemmat purskahtivat taas nauruun ja alkoivat sitten puhella vanhaan mukavaan tapaan.
— Sinun ei kannata lähteä ulos kylmään Amya vastaan, sillä he kaikki tulevat pian tänne. Minä en malttanut odottaa, sillä halusin itse päästä kertomaan sinulle suuren yllätyksen nähdäkseni sinun ällistyksesi.
— Tietysti, ja sitten pilasit koko kertomuksen alkamalla väärästä päästä. Ala nyt alusta ja kerro miten kaikki kävi.
— Niin, tein sen Amyn mieliksi, alkoi Laurie silmissään välke, joka sai Jon huudahtamaan:
— Ensimmäinen valhe! Amy teki sen sinun mieliksesi. Jatka ja puhu totta, hyvä herra, jos voit.
— Nyt hän alkaa saivarrella. Eikö hän olekin lystikäs? huomautti Laurie takkatulelle. — Asiahan on aivan sama, koska hän ja minä olemme yhtä. Olimme aikoneet tulla kotiin Carrolien kanssa jo kuukausi tai pari sitten, mutta he muuttivat äkkiä mielensä ja päättivät jäädä vielä talveksi Pariisiin. Mutta isoisä halusi kotiin. Hän oli lähtenyt matkalle minun tähteni enkä siksi voinut antaa hänen palata yksinään, mutta en liioin voinut jättää Amya, ja kun rouva Carrol oli saanut päähänsä, ettei Amyn muka sopinut lähteä yksin meidän seurassamme, minä ratkaisin asian sanomalla: "Mennään naimisiin, silloin voimme tehdä mitä ikinä haluamme."
— Niin tietysti. Sinähän järjestät aina asiat niin kuin sinulle sopii.
— En aina. Jokin Laurien äänessä sai Jon nopeasti lisäämään:
— Miten ihmeessä sait tädin suostumaan?
— Kovalle se ottikin, mutta näin meidän kesken sanottuna me puhuimme hänet pyörryksiin. Ei ollut aikaa kirjoittaa teille ja kysyä lupaa, mutta tehän olisitte sen joka tapauksessa antaneet, niin että otimme vain 'aikaa kauluksesta', kuten vaimoni sanoo.