— Eräät taitavat olla ylpeitä tuosta vaimo-sanasta ja käyttävät sitä mielellään, keskeytti Jo kohdistaen vuorostaan sanansa takkatulelle. Hän oli iloinen nähdessään sen loimussa onnellisen välkkeen noissa silmissä, jotka heidän viimeksi tavatessaan olivat olleet surullisen synkät.
— Kenties hiukan. Hän on niin hurmaava pikku nainen, etten voi olla muuta kuin ylpeä hänestä. No niin, setä ja täti olivat paikalla, niin että asia saattoi sujua säädyllisesti. Me olimme niin toistemme lumoissa, ettei meistä erillämme ollut mihinkään. Tämä järjestely helpotti asioita, ja niin panimme toimeksi.
— Milloin, missä, miten? kysyi Jo täynnä naisellista mielenkiintoa ja uteliaisuutta, sillä hänen oli vieläkin vaikea uskoa asia todeksi.
— Kuusi viikkoa sitten Amerikan konsulaatissa Pariisissa; ne olivat tietysti hiljaiset vihkiäiset, sillä vaikka olimmekin onnellisia, emme unohtaneet pikku Bethiä.
Kuullessaan sanat Jo pujotti kätensä Laurien käteen, ja Laurie silitteli hiljaa pientä punaista tyynyä, jonka hän muisti hyvin.
— Miksi ette kirjoittaneet meille jäljestäpäinkään? kysyi Jo hetken vaitiolon jälkeen vähän rauhoittuneena.
— Tahdoimme yllättää teidät, sillä meidän oli ensin määrä tulla heti häiden jälkeen kotiin. Mutta isoisä keksikin, ettei hän selviäisi lähtemään moneen viikkoon ja lähetti meidät viettämään kuherruskuukautta mihin vain itse halusimme. Amy oli kerran nimittänyt Valrosaa oikeaksi kuherruskuukausiparatiisiksi, joten me menimme sinne ja olimme niin onnellisia kuin ihminen voi olla vain kerran elämässään.
Laurie näytti hetkeksi unohtavan Jon ja tämä oli iloinen siitä. Se että Laurie kertoi asioistaan näin avoimesti ja luontevasti, osoitti että hän oli unohtanut ja antanut anteeksi. Jo koetti vetää kätensä pois, mutta Laurie piti siitä lujasti kiinni, ikään kuin olisi arvannut hänen ajatuksensa, ja sanoi vakavasti:
— Jo-kulta, tahtoisin sanoa sinulle erään asian, ja sitten hautaamme sen ikipäiviksi. Sanoin kirjeessäni, jossa kerroin Amyn ystävällisyydestä minua kohtaan, etten milloinkaan lakkaa rakastamasta sinua. Mutta rakkauteni on nyt toisenlaista ja olen oppinut ymmärtämään, että näin on parasta. Amy ja sinä olette vaihtaneet paikkaa sydämessäni, siinä kaikki. Luulen että niin oli säädetty, ja kaikki olisi kehittynyt itsestään siihen suuntaan, jos vain olisin noudattanut neuvoasi ja odottanut. Mutta minä en koskaan pysy kärsivällisenä ja siksi sain pettyä. Minä olin silloin vasta poika, itsepäinen ja kiihkeä, ja minun oli nieltävä monta kovaa palaa ennen kuin ymmärsin erehtyneeni. Sillä olin erehtynyt, niin kuin sinä, Jo, sanoit, mutta minä huomasin sen vasta tehtyäni tarpeeksi narrimaisuuksia. Totta tosiaan, joskus olin niin pyörällä päästäni, etten tietänyt kumpaa rakastin enemmän, sinua vai Amya. Koetin rakastaa teitä molempia yhtä paljon, mutta en voinut, ja kun sitten tapasin hänet Sveitsissä, kaikki selvisi minulle yhdellä iskulla. Te kumpikin saitte oman paikkanne sydämessäni ja tunsin selvästi, että olin voittanut vanhan rakkauteni, ennen kuin uusi valtasi minut. Saatoin vilpittömästi jakaa sydämeni Jo-siskon ja Amy-vaimon kesken ja rakastaa heitä kumpaakin lämpimästi. Uskothan sen, Jo? Kohtele minua niin kuin vanhoina hyvinä aikoina, jolloin opimme tuntemaan toisemme.
— Uskon varmasti. Mutta Teddy, meistä ei koskaan enää tule lapsia, vanhat hyvät ajat eivät palaa, meidän on turha toivoa sitä. Nyt olemme mies ja nainen, ja meidän on tehtävä oikeaa työtä, sillä leikin aika on ohi emmekä enää jouda hulluttelemaan. Minä näen että sinä olet muuttunut, ja pian huomaat, että minäkin olen. Minä kaipaan entistä poikaa, mutta pidän yhtä paljon sinusta nyt ja lisäksi ihailen sinua, koska näyt täyttävän odotukseni. Emme enää voi olla leikkitovereita, mutta olemme sisar ja veli, jotka auttavat ja rakastavat toisiaan. Eikö niin, Laurie?