Vanha kunnon ystävä! Hän ei olisi kosintaretkelläkään voinut pukeutua huolellisemmin, mietti Jo. Samassa muuan ajatus sai hänen poskilleen niin hehkuvan punan, että hän tipautti lankakeränsä maahan ja kumartui sitä etsimään, ettei kukaan olisi nähnyt hänen kasvojaan.
Mutta temppu ei onnistunut niin hyvin kuin Jo oli odottanut, sillä professori, joka parhaillaan kuvaili noitien polttamista, jätti toistaiseksi rovion sytyttämättä ja syöksyi tavoittamaan pientä sinistä kerää. Tietysti he löivät päänsä yhteen, näkivät tähtiä ja nousivat pystyyn tulipunaisina ja nauravina. Kerää ei löytynyt ja he palasivat paikoilleen toivoen, etteivät olisi niiltä nousseetkaan.
Kukaan ei käsittänyt, mihin ilta kului. Hanna oli älynnyt hyvissä ajoin viedä pois lapset, jotka nuokkuivat jo kuin unikot, ja herra Laurence oli lähtenyt kotiin lepäämään. Toiset jäivät istumaan tulen ääreen unohtaen kokonaan ajan kulun. Vihdoin Megin äidinmielen valtasi äkkiä vakaumus, että Daisy oli pudonnut vuoteesta ja Demi sytyttänyt tulitikkuja tutkiessaan yöpaitansa palamaan. Ja hän nousi lähteäkseen.
— Emmekö taas laulaisi, kun pitkästä aikaa olemme kaikki koolla? ehdotti Jo, josta tuntui että lauluun voisi turvallisesti purkaa sydämen riemukkaita tunteita.
Kaikki eivät tosin olleet läsnä. Mutta Jon sanat tuntuivat kuitenkin tosilta sillä Beth oli ikään kuin vielä heidän joukossaan, näkymättömänä, mutta entistä rakkaampana. Kuolema ei voinut katkaista perhesiteitä, jotka rakkaus on lujittanut. Bethin pieni tuoli oli entisellä paikallaan, ja siisti ompelukori, joka sisälsi hänen keskenjääneen käsityönsä, oli hyllyllään. Piano oli niin ikään vanhalla paikallaan. Niiden yläpuolella seinällä Bethin kuva hymyilevänä ja rauhallisena ikään kuin se olisi tahtonut sanoa: — Olkaa onnellisia! Minä olen täällä.
— Soita jotakin, Amy. Näytä heille, miten paljon olet edistynyt, sanoi Laurie, joka tietenkin halusi saada kunniaa lahjakkaasta oppilaastaan.
Mutta Amy kuiskasi kyynelet silmissä pyöritellen kauhtunutta pianojakkaraa:
— Ei tänä iltana. Tänä iltana en voi.
Mutta hän esitti sellaista, joka on arvokkaampaa kuin taituruus ja kyky. Hän lauloi Bethin lauluja äänessään hellä sointi, jota ei suurinkaan mestari pysty opettamaan. Huoneessa oli aivan hiljaista, kun kirkas ääni Bethin lempivirren viimeisen säkeen kohdalla äkkiä petti. Oli vaikea sanoa:
"Ei löydy maassa murhetta,
jot' ei voi auttaa taivas."