Daisy oli veljensä alhainen orja ja palvoi tätä maailman täydellisimpänä olentona. Tyttö oli punaposkinen, pullea ja päivänpaisteinen olento, joka löysi tien kaikkien sydämiin. Hän oli kuin luotu suudeltavaksi ja hyväiltäväksi, ja hänet tuotiin aina vieraiden ihailtavaksi. Suloisimmalta puoleltaan hän oli suorastaan enkelimäinen, mutta muutamat pienet ilkeydet tekivät hänestä ihastuttavan inhimillisen. Hänen pienessä maailmassaan paistoi aina aurinko. Aamuisin hän kömpi yöpaitasillaan ikkunaan:
— Voi, kaunis päivä, voi kaunis päivä!
Kaikki ihmiset olivat hänen ystäviään ja hän jakeli suukkoja niin luottavaisena vieraillekin, että piintyneinkin vanhapoika heltyi ja lapsirakkaat ihmiset joutuivat haltioihinsa.
— Daisy rakastaa kaikkia, hän kerran huudahti ja avasi sylinsä toisessa kädessä lusikka, toisessa muki, ikään kuin hän olisi ollut valmis syleilemään ja ruokkimaan koko maailmaa.
Kun tyttö kasvoi, hänen äitinsä alkoi tuntea Kyyhkyslakassa samanlaisen hellän ja iloisen olennon vaikutusta kuin ennen kotona Bethin eläessä. Ja hän rukoili, ettei joutuisi kokemaan samanlaista menetystä. Isoisä sanoi Daisya usein Bethiksi, ja isoäiti vartioi häntä väsymättä kuin korjatakseen jonkin laiminlyöntinsä.
Demi oli amerikkalaisittain tiedonhaluinen. Hän kyseli alituisesti ja oli toisinaan aivan onneton, kun ei saanut tyydyttäviä vastauksia loputtomiin tiedusteluihinsa.
Hänessä ilmeni isoisän suureksi iloksi taipumuksia myös filosofiaan. Tällä oli tapana käydä sokratesmaisia keskusteluja hänen kanssaan ja silloin tällöin varhaiskypsä oppilas pani opettajansa pussiin, mikä herätti peittelemätöntä tyytyväisyyttä naisväessä.
— Mikä saa minun jalkani liikkumaan, ukki? kysyi nuori filosofi eräänä iltana tarkastellen ankaran telmimisen jälkeen miettiväisenä noita ruumiinsa liikkuvia osia.
— Sinun pieni tahtosi, Demi, vastasi viisas vanhus silitellen nöyränä pojan vaaleaa päätä.
— Mikä se pieni tahto on?