— Erinomaisesti, me otamme sen, vastasi professori ja hymyili itsekseen maksaessaan samalla kun Jo kulki tarkastamassa tavaroita kuin tottunut ostaja ainakin.
— Lähdemmekö nyt kotiin? kysyi professori ikään kuin nämä sanat olisivat olleet hänestä kovin mieluisat.
— Lähdetään, on jo myöhäistä ja minua väsyttää. Jon ääni kuulosti surullisemmalta kuin hän itse aavisti. Aurinko tuntui peittyneen yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin, maailma muuttui taas kurjaksi ja kuraiseksi, ja hän huomasi äkkiä, että hänen jalkojaan palelsi, päätä pakotti ja sydäntä vilutti ja särki vielä enemmän. Herra Bhaer oli lähdössä pois. Jo oli hänelle vain ystävä. Kaikki oli ollut erehdystä, mitä pikemmin koko juttu oli ohi, sitä parempi. Näissä mietteissä Jo viittoili lähestyvää raitiovaunua pysähtymään niin kiivaasti, että tuhatkaunot putosivat kadulle ja turmeltuivat pahoin.
— Tämä ei ole meidän vaunumme, sanoi professori, antoi vaunulle merkin jatkaa matkaa ja kumartui poimimaan maasta kukkaparat.
— Anteeksi, en erottanut nimeä. No ei se mitään, kyllä minä jaksan kävelläkin. Olen tottunut rämpimään rapakoissa, vastasi Jo räpytellen silmiään, sillä hän ei mistään hinnasta halunnut pyyhkiä niitä professorin nähden.
Herra Bhaer huomasi kyynelet hänen poskillaan, vaikka tyttö käänsi päänsä pois. Näky liikutti häntä syvästi, hän kumartui tytön puoleen ja kysyi äänellä, johon sisältyi paljon:
— Ystävä kulta, miksi te itkette?
Jollei Jo olisi ollut tottumaton tällaisiin tilanteisiin, hän olisi sanonut, ettei itkenyt vaan hänellä oli nuha, tai keksinyt jonkin muun naisellisen hätävalheen. Mutta tämä kaikkea muuta kuin arvokas olento vastasi nyyhkäisten:
— Siksi, että te lähdette pois.
— Luojan kiitos! huudahti herra Bhaer ja onnistui lyömään käsiään yhteen sateensuojasta ja paketeista huolimatta. — Jo, en voi tarjota teille muuta kuin rakkautta, paljon rakkautta. Tulin tänne nähdäkseni, välitättekö siitä, olenko minä teille muutakin kuin ystävä. Olenko? Onko teidän sydämessänne pieni sija vanhalle Fritzille? hän jatkoi samaan hengenvetoon.