— On, on, sanoi Jo. Professori oli tyytyväinen, sillä Jo tarttui molemmin käsin hänen käsivarteensa ja loi häneen katseen, jolla ilmaisi olevansa onnellinen saadessaan vaeltaa koko elämänsä hänen rinnallaan, vaikka ei saisi päänsä päälle muuta suojaa kuin vanhan sateenvarjon. Kaikki oli hyvin, kun 'vanha Fritz' sitä kantoi.
Kosinta tapahtui todella hankalissa olosuhteissa, sillä vaikka herra Bhaer olisi tahtonut laskeutua polvilleen Jon eteen, ei hän kuran tähden voinut; hän ei liioin voinut tarjota tytölle kättään kuin kuvaannollisesti, koska molemmat olivat täynnä tavaraa, eikä toki käynyt päinsä osoittaa hellyyttä keskellä katua, vaikka Bhaer oli kyllä vähällä tehdä niin. Hän ilmaisi siis ihastuksensa vain katsomalla tyttöön kasvoillaan niin säteilevä ilme, että hänen parrassaan olevat sadepisaratkin näyttivät kimaltelevan sateenkaaren väreissä. Jollei hän jo olisi rakastanut Jota, hän tuskin olisi silloin ihastunut tähän, sillä tyttö ei ollut ensinkään rakastettavan näköinen; hameenliepeet olivat surkeassa tilassa, päällyskengät kurassa nilkkoihin saakka ja hattu pilalla, mutta hän oli herra Bhaerin mielestä maailman kaunein nainen. Jon mielestä professori oli puolestaan jumalaisempi kuin koskaan ennen huolimatta siitä, että hänen hatunlierinsä lerpattivat ja valuivat vettä (hän näet piti koko ajan sateensuojaa Jon yllä), ja jokainen hansikkaansormi kaipasi neulaa ja lankaa.
Ohikulkijat varmaan luulivat heitä hiukan hassahtaneiksi, sillä he eivät välittäneet pysäyttää raitiovaunua, vaan astelivat hitaasti edelleen kiinnittämättä huomiota yhä sakenevaan pimeyteen ja usvaan. Eivät he piitanneet mitä ihmiset ajattelivat, sillä he nauttivat siitä onnellisesta hetkestä, joka harvalle ihmiselle suodaan useammin kuin kerran. Tämä ihmeellinen hetki tekee vanhan nuoreksi, köyhän rikkaaksi ja ruman kauniiksi. Professori oli sen näköinen kuin olisi vallannut kuningaskunnan eikä elämä tuntunut enää voivan tarjota suurempaa onnea. Jo asteli hänen rinnallaan kuin hänen paikkansa olisi aina ollut siinä eikä hän ymmärtänyt, kuinka hän koskaan olisi saattanut valita toisen osan. Jo tietysti aloitti keskustelun:
— Friedrich, miksi ette…
— Voi taivas, tuota nimeä ei kukaan ole käyttänyt Minnan kuoleman jälkeen! huudahti professori ja pysähtyi keskellä lammikkoa katsomaan Jota kiitollisen ihastuneena.
— Sanon teitä mielessäni aina siksi. En ollenkaan ajatellut, en sano enää niin, jollette pidä siitä.
— Ettenkö pitäisi siitä? En osaa sanoa kuinka kallis se nimi on minulle. Ja sano minua sinuksi.
— No niin, miksi sinä et kertonut tätä kaikkea minulle aikaisemmin? kysyi Jo arasti.
— Nyt minun täytyy avata sinulle koko sydämeni, mutta teen sen mielelläni, koska tästä lähtien sinä saat sen hoitoosi. Katsohan, oma Joni — voi sinun rakasta, pientä hassua nimeäsi! olisin tahtonut sanoa sinulle jotakin jo sinä päivänä, jolloin lähdit New Yorkista, mutta luulin, että olit kihloissa komean ystäväsi kanssa ja siksi en sanonut. Olisitko myöntynyt, jos olisin puhunut silloin?
— En tiedä. Tuskin olisin, sillä siihen aikaan minulla ei ollut sydäntä lainkaan.