— Sitä minä en usko. Sydämesi vain uinui. Niin, ensirakkaus on aina paras, mutta sitä en rohkene odottaa.
— Niin, ensimmäinen rakkaus on paras, ja sinä saat olla tyytyväinen, sillä en ole milloinkaan rakastanut ketään muuta kuin sinua. Teddy oli vasta poika ja unohti kohta pikku ihastuksensa, sanoi Jo innokkaana korjaamaan professorin erehdyksen.
— Hyvä! Niinpä olen onnellinen ja uskon, että annat minulle koko rakkautesi. Olen odottanut niin kauan, että minusta on tullut itsekäs, kuten pian saat huomata, pikku professorinrouva.
— Minä pidän siitä, huudahti Jo ihastuneena uuteen nimeensä. — Mutta kerro nyt mikä sinut sitten toi tänne juuri kun eniten tarvitsin sinua?
— Tämä, sanoi professori ja kaivoi liivintaskustaan pienen, rypistyneen paperinpalan.
Jo levitti sen ja joutui hämilleen, sillä paperissa oli hänen kirjoittamansa runo. Hän oli joskus lähettänyt sen erääseen sanomalehteen, joka maksoi hyvän hinnan runoista.
— Kuinka tämä voi tuoda sinut tänne? kysyi Jo ihmetellen mitä professori tarkoitti.
— Löysin sen sattumalta. Tunsin nimet ja tekijän nimikirjaimet ja löysin siitä erään pienen säkeen, joka tuntui kutsuvan minua. Lue se, niin huomaat. Minä pidän huolen, ettet astu vesilätäkköihin.
Jo totteli ja silmäili nopeasti rivit, joille hän oli antanut nimen: