— Antaa sen mennä, se on tehnyt tehtävänsä ja minä saan uuden, kun luen sen ruskean kirjan, jossa sinun salaisuutesi ovat, sanoi herra Bhaer hymyillen katsellessaan miten paperinpalat lentelivät tuulessa. — Niin, hän lisäsi vakavana, luin sen ja ajattelin: hänellä on suruja, hän on yksin ja rakkaus voisi lohduttaa häntä. Minun tunteeni häntä kohtaan ovat syvät. Enkö menisi sanomaan hänelle: "Tässä on sydämeni, jos se vain kelpaa vastalahjaksi siitä mitä pyydän, niin ota se omaksesi."
— Ja sitten tulit ja sait nähdä, että se olikin mitä kallein aarre, jota juuri kaipasin, kuiskasi Jo.
— Aluksi en rohjennut uskoa sitä, vaikka otitkin minut niin herttaisesti vastaan. Mutta kohta aloin toivoa ja silloin tuumin: "Aion saada hänet vaikka henki menisi", ja niin minä aionkin, huudahti herra Bhaer nyökäten päättäväisesti ikään kuin heitä ympäröivä tiheä sumu olisi ollut varustus, joka hänen oli voitettava.
Jon mielestä se kuulosti suurenmoiselta ja hän päätti tulla ritarinsa arvoiseksi, vaikka tämä ei tullutkaan loistavissa varustuksissa ja uljaalla ratsulla häntä noutamaan.
— Miksi viivyit niin kauan? kysyi Jo samassa, sillä hänestä oli niin hauskaa tehdä luottamuksellisia kysymyksiä ja saada niihin miellyttäviä vastauksia, että ei voinut pysyä vaiti.
— Se ei ollut helppoa, mutta enhän hennonut viedä sinua onnellisesta kodistasi, ennen kuin minulla oli tiedossa sinulle toinen koti. Kuinka olisin voinut pyytää sinua luopumaan niin paljosta vanhan miehen vuoksi, jolla ei ole muuta omaisuutta kuin vähän oppia.
— Minä olen iloinen köyhyydestäsi. En voisi sietää rikasta miestä, sanoi Jo päättäväisesti ja lisäsi sitten hiljemmin: — Älä pelkää köyhyyttä. Olen kyllin kauan ollut sen tuttavana, pelkoni on haihtunut, ja teen mielelläni työtä niiden hyväksi, joita rakastan. Äläkä liioin sano itseäsi vanhaksi. Nelikymmenvuotiaana mies on parhaassa iässään. Rakastaisin sinua sitä paitsi vaikka olisit seitsemänkymmenen.
Sanat liikuttivat professoria siinä määrin, että hän olisi mielellään kaivanut nenäliinan esille. Mutta koska se ei käynyt päinsä, Jo kuivasi hänen silmänsä omaan nenäliinaansa ja sanoi sitten nauraen ottaessaan pari kääröä professorin käsistä:
— Olen ehkä karskiluontoinen, mutta nyt ainakin käyttäydyn asianmukaisesti, sillä naisen varsinaisena tehtävänähän pidetään kyynelten kuivaamista ja taakkojen huojentamista. Friedrich, minä tahdon kantaa osani taakasta ja tehdä työtä kotimme hyväksi. Sinun on suostuttava siihen, muuten en lähde minnekään, hän lisäsi päättäväisesti, kun professori yritti ottaa takaisin käärönsä.
— Saapa nähdä. Jaksatko odottaa kauan, Jo? Minun täytyy matkustaa täältä tekemään yksin työtäni; minun täytyy ensin auttaa poikiani, koska en sinunkaan tähtesi voi rikkoa Minnalle antamaani lupausta. Voitko antaa anteeksi ja jäädä onnellisena odottamaan?