Lausuin määräykseni niin rauhallisesti kuin osasin, mies pamautti luukun kiinni mumisten: — Kyllä, kyllä, neiti, ja antoi sitten hevosensa kävellä hitaasti kuin hautajaissaatossa. Avasin taas luukun ja sanoin: — Hiukan nopeammin, ja samassa hän antoi taas nelistää niin kuin alussa ja me tyydyimme kohtaloomme.

Tänään oli kaunis ilma ja me menimme Hyde Parkiin, joka on tässä aivan vieressä, me näet olemme ylhäisempiä kuin miltä näytämme. Devonshiren herttua asuu aivan lähellä. Olen usein nähnyt hänen palvelijoittensa seisoskelevan portilla. Vähän matkan päässä on Wellingtonin herttuan asunto.

Voi, mitä kaikkea minä olen nähnyt! Lihavat leskirouvat ajelivat punaisissa ja keltaisissa vaunuissa, mahtavat palvelijat, joilla oli silkkisukat ja samettitakit, seisoivat takana ja kuski ohjasi hevosia. Näin hyvinpukeutuneita palvelustyttöjä, joilla oli mukanaan suloisia lapsia; kauniita tyttöjä, jotka näyttivät olevan puolinukuksissa; keikareita omituisine englantilaismallisine hattuineen vetelehtimässä siellä täällä ja komeita punatakkisia sotilaita, joilla oli turkislakki toisella korvalla ja jotka olivat niin huvittavan näköisiä, että olisin tahtonut piirtää heidät.

Rotten Row on sama kuin Route de Roi eli kuninkaan tie, nykyään se muistuttaa lähinnä ratsastuskoulua. Ratsut ovat upeita ja miehet, varsinkin hevostenhoitajat, ratsastavat hyvin; mutta naiset ovat jäykkiä ja pomppivat hevosen selässä, ja sitä ei meillä hyväksyttäisi. Olisin tahtonut näyttää heille oikeata hurjaa amerikkalaista laukkaa, sillä he ravasivat juhlallisesti edestakaisin tiukoissa puvuissaan ja korkeissa hatuissaan ja näyttivät nukeilta. Kaikki ratsastavat — vanhat miehet, lihavat naiset, pienet lapset — ja nuoret harrastavat samalla hakkailua. Näin erään parin antavan toisilleen ruusunnupun, täällä on nimittäin muotia pitää sellaista napinlävessä, ja minusta se on aika hauska keksintö.

Iltapäivällä olimme Westminster Abbeyssä, mutta älkää odottako, että kuvailisin sitä, se olisi mahdotonta — sanon vain että se oli ylimaallinen! Nyt illalla menemme teatteriin katsomaan Fechteriä ja se on sopiva loppu elämäni hauskimmalle päivälle.

Keskiyöllä

On jo myöhä, mutta en voi panna aamulla kirjettäni postiin, jollen kerro mitä tänä iltana tapahtui. Voitteko arvata ketkä tulivat luoksemme kun istuimme teepöydässä? Laurien englantilaiset ystävät Fred ja Frank Vaughan! Olin kovin hämmästynyt, sillä en olisi tuntenut heitä, jollen olisi nähnyt heidän käyntikorttejaan. Molemmat ovat isoja miehiä ja heillä on poskiparta; Fred on englantilaisittain komea ja Frank on paljon parantunut. Hän kulkee ilman kainalosauvoja ja ontuu tuskin ollenkaan. He olivat Laurielta kuulleet mihin hotelliin menemme ja tulivat pyytämään meitä luokseen asumaan. Mutta setä ei halua mennä heille, niinpä aiomme vain kiittää kutsusta ja käydä heillä kun voimme.

He tulivat meidän kanssamme teatteriin ja meillä oli oikein hauskaa. Frank seurusteli Flon kanssa ja Fred ja minä juttelimme menneistä, nykyisistä ja tulevista iloista aivan kuin olisimme tunteneet toisemme koko ikämme. Kertokaa Bethille, että Frank kysyi hänen kuulumisiaan ja tuli pahoilleen kun kuuli, ettei hän ole oikein terve. Kun puhuin Josta, Fred nauroi ja lähetti kunnioittavimmat terveisensä suurelle hatulle. Kumpikin muisti hyvin Laurencen leirin ja kuinka hauskaa meillä siellä oli. Tuntuu kuin siitä olisi kulunut jo monta vuotta.

Täti naputtaa jo kolmannen kerran seinään, niin että minun täytyy kai lopettaa. Tuntuu melkein kuin olisin kevytkenkäinen lontoolainen hienostonainen, kun kirjoitan näin myöhään illalla huoneessa, joka on täynnä kauniita esineitä, ja mielessäni liikkuvat vain puistot, teatterit, uudet puvut ja komeat miehet, jotka huudahtelevat "Ah!" ja kiertävät vaaleita viiksiään englantilaisen ylimielisinä. Kaipaan teitä kaikkia ja huolimatta tästä hölynpölystä pysyn aina teidän rakkaana.

Amynanne