— Tämä on minun evelanttini! lisäsi Tina pitäen kiinni professorin tukasta.
— Äiti antaa meidän aina tehdä mitä vain lauantai-iltapäivisin, kun Franz ja Emil tulevat tänne, eikö niin, herra Bhaer, sanoi Minnie.
"Evelantti" nousi istumaan, näytti olevan yhtä tosissaan kuin
lapset ja sanoi vakavana minulle:
— Vakuutan kunniasanallani, että asia on niin. Jos pidämme liian
kovaa melua, komentakaa vain, niin koetamme olla hiljempää.
Lupasin komentaa, mutta jätin oven auki ja nautin ilosta yhtä paljon kuin hekin. En milloinkaan ole nähnyt niin riemukasta leikkiä. He olivat hippasilla, marssivat, lauloivat ja tanssivat, ja kun huoneessa alkoi hämärtyä, he kerääntyivät professorin ympärille sohvaan kuuntelemaan ihmeellisiä satuja uuninpiipulla istuvista haikaroista ja pienistä tontuista, jotka ratsastavat lumihiutaleilla maahan. Olisivatpa amerikkalaiset yhtä yksinkertaisia ja luonnollisia kuin saksalaiset!
Olen niin innostunut kirjoittamiseen, että jatkaisin tätä vaikka kuinka kauan, jolleivät taloudelliset seikat saisi minua nyt lopettamaan. Sillä vaikka olen käyttänyt ohutta paperia ja kirjoittanut tiheään, minä vapisen ajatellessani miten paljon postimerkkejä tähän kirjeeseen tarvitaan. Lähettäkää minulle Amyn kirjeitä niin pian kuin voitte. Minun pikku uutiseni tuntuvat kovin köyhiltä hänen loistavien kuvaustensa rinnalla, mutta tiedän, että luette niitä mielellänne. Opiskeleeko Teddy niin ahkerasti, ettei lainkaan ehdi kirjoittaa ystävilleen? Pidä hänestä hyvää huolta, Beth; kertokaa minulle miten Megin lapset voivat ja viekää tuhannet terveiset kaikille
uskolliselta Joltanne.
P.S. Kirjeeni näkyi olevan melkein täynnä Bhaeria. Mutta minä olen kiinnostunut erikoisista ihmisistä enkä tosiaan tiedä mistä muusta voisin teille kirjoittaa. Voikaa hyvin!
Joulukuussa
Rakkahin Betsy!