Koska tästä tulee nyt lörpöttelykirje, osoitan sen sinulle, sillä luulen, että se huvittaa sinua ja sinä saat siitä jonkinlaisen käsityksen, miten elämäni nykyään sujuu. Vaikka se on aika rauhallista, minulla on hyvin hauskaa, niin että voit olla iloinen.
Herkulesmaisten (kuten Amy sanoisi) ponnistusteni jälkeen alkaa kylvötyöni henkisellä alalla kantaa hedelmää ja pienet taimeni kehittyvät haluamaani suuntaan. He eivät minusta ole niin mielenkiintoisia kuin Tina ja pojat, mutta hoidan velvollisuuteni heihin nähden ja he ovat kiintyneet minuun.
Franz ja Emil ovat hauskoja pojannaskaleita, aivan minun mieleisiäni. He ovat aina kuin käymistilassa; se johtuu kai siitä, että heissä virtaa sekaisin amerikkalaista ja saksalaista verta. Lauantai-iltapäivät ovat hurjia, oltiinpa sitten sisällä tai ulkona. Kauniilla säällä menemme kaikki kävelemään kuten koululuokka ainakin, professori ja minä pidämme komentoa. Ja voi sitä iloa!
Olemme jo hyvät ystävät, ja minä olen alkanut ottaa tunteja professorilta. En tosiaan voinut sille mitään että niin kävi. Se tapahtui niin hassulla tavalla, etten malta olla kertomatta sitä. Kaikki alkoi siitä, että eräänä päivänä rouva Kirke kutsui minut luokseen, kun kuljin professorin huoneen ohi, josta hän oli etsimässä jotakin.
— Oletko, hyvä ystävä, milloinkaan nähnyt tällaista luolaa? Tule auttamaan minua, että saan nämä kirjat järjestykseen, sillä olen kääntänyt kaikki nurin etsiessäni kuutta nenäliinaa, jotka äskettäin annoin hänelle.
Menin sisään ja siinä järjestellessämme katselin huonetta. Se oli todella luola. Kaikkialla näkyi papereita ja kirjoja. Uuninreunustalla oli rikkinäinen merenvahapiippu ja vanha huilu perin hylättynä. Toisella ikkunalaudalla sirkutteli pörröinen lintu, jolla ei ollut pyrstöä, ja toista koristi laatikko, jossa asui valkoisia hiiriä. Käsikirjoitusten joukossa lojui keskentekoisia veneitä ja langanpätkiä ja uunin edessä oli pieni likainen kenkäpari kuivumassa. Kaikkialla huomasi jälkiä rakkaista pojista, joiden uskollinen orja professori on.
Kauan pengottuamme löysimme kolme kadonneista nenäliinoista — yksi oli lintuhäkin peitteenä, toinen musteessa ja kolmas ruskeaksi palanut, sitä oli näköjään käytetty patalappuna.
— Voi mikä mies! nauroi hyväluontoinen rouva Kirke pannessaan nuo kalleudet riepupussiinsa. — Muut hän kai on repinyt laivan purjeiksi, haavasiteiksi tai leijanpyrstöiksi. Tämä on hirveätä, mutta en voi torua häntä. Hän on niin hajamielinen ja hyvänahkainen, että tekee mitä tahansa poikien mieliksi. Sovimme, että pesen ja korjaan hänen vaatteensa, mutta hän unohtaa antaa ne minulle, ja kun minäkään en muista tarkastaa niitä, hän joutuu usein pulaan.
— Antakaa minun korjata ne, minä sanoin. — Voin varsin hyvin tehdä sen, eikä hänen tarvitse tietää siitä mitään. Tekisin sen mielelläni, sillä hän on hyvin ystävällinen minulle, pitää huolta postistani ja lainaa minulle kirjoja.
Niinpä olen pannut hänen tavaransa kuntoon ja neulonut kantapäät kahteen sukkapariin — ne olivat näet kokonaan kadottaneet muotonsa hänen ihmeellisen parsimisensa takia. Hänelle itselleen ei puhuttu mitään, ja toivoin ettei hän keksisi asiaa.