Mutta eräänä päivänä viime viikolla hän sai minut kiinni itse teosta. Kuunnellessani hänen opetustaan olin innostunut niin, että sain päähäni opetella itse saksaa. Tina näet kulkee vähän väliä ovessa ja jättää sen aina auki, joten minä voin hyvin seurata opetusta. Istuin taas oven vieressä, lopettelin viimeistä kantapäätä ja koetin ymmärtää, mitä hän puhui eräälle vasta-alkajalle, joka on yhtä tyhmä kuin minä. Tyttö lähti sitten kotiinsa ja minä luulin professorinkin jo menneen, kun oli niin hiljaista. Laskettelin innoissani erään verbin taivutusta ja keinuin hurjasti, kun lapsen ääni sai minut katsahtamaan ylös. Herra Bhaer katseli minua ja nauroi hiljaa, samalla kun hän varoitteli Tinaa antamasta häntä ilmi.
— Sillä lailla! hän sanoi, kun minä lopetin tuijottaen häntä kuin ankka. — Te kurkistelette minua ja minä teitä, eikä siinä ole mitään pahaa; mutta kuulkaahan, nyt en laske leikkiä kun kysyn: tahtoisitteko oppia saksaa?
— Tahtoisin, mutta teillä on liian paljon työtä ja minä olen liian kovapäinen, sopersin punaisena kuin pioni.
— Pötyä! Me järjestämme ajan ja järkeä teillä on riittämiin. Iltaisin opetan teitä mielelläni, sillä, neiti March, minullahan on velka maksettavana, näin sanoen hän osoitti työtäni. — Te ystävälliset naisihmiset puhutte keskenänne näin: "Hän on typerä vanhapoika, hän ei näe mitä me teemme. Hän ei ensinkään huomaa, ettei sukkiin enää tule reikiä ja hän uskoo, että napit ja nauhat kasvavat itsestään hänen vaatteisiinsa." Mutta minullapa onkin silmät, joilla näen yhtä ja toista, ja minulla on sydän, joka tuntee kiitollisuutta. Siispä lyhyt oppitunti silloin tällöin tai sitten ei minkäänlaisia ihmetöitä minun tavaroitteni hyväksi.
Tein siis kaupat ja niin aloitimme. Pidimme neljä oppituntia, mutta silloin kielioppi teki tenän. Professori oli hyvin kärsivällinen, mutta se mahtoi olla aikamoista kidutusta hänelle, ja silloin tällöin hän loi minuun lempeän epätoivoisen katseen, niin etten tiennyt pitikö minun nauraa vai itkeä. Koetin kumpaakin, mutta kun siitä syntyi oikein surkea ja ärsyttävä tuhina, hän paiskasi kieliopin lattialle ja lähti huoneesta. Luulin joutuneeni ikuisiksi ajoiksi epäsuosioon, mutta en paheksunut häntä ollenkaan, vaan rupesin keräämään papereitani ja aioin rientää omaan huoneeseeni sättimään itseäni, kun hän tuli takaisin iloisena ja myhäilevänä aivan kuin minä olisin kunnostautunut.
— Nyt yritämme toista keinoa. Me luemme yhdessä näitä hauskoja pieniä satuja emmekä enää tutki tuota kuivaa kirjaa, joka joutaa nurkkaan.
Hän puhui ystävällisesti ja avasi Andersenin sadut niin houkuttelevina eteeni, että minua hävetti ja ryhdyin työhön tarmolla, joka huvitti häntä suunnattomasti. Unohdin arkuuteni ja aloin paukuttaa tekstiä kaikin voimin. Kompastelin pitkien sanojen yli ja äänsin sen mukaan, mikä minusta kulloinkin tuntui parhaalta. Kun olin lukenut ensimmäisen sivun ja pysähdyin hengähtämään, hän taputti käsiään ja huudahti sydämelliseen tapaansa:
— Das ist gut! Tämähän käy mainiosti! Nyt on minun vuoroni. Luen nyt teille niin kuin saksalainen, kuunnelkaa tarkkaan.
Ja sitten hän luki, lasketteli sanoja sellaisella voimalla ja innolla, että sitä kelpasi sekä nähdä että kuulla. Onneksi kertomus oli "Uskollinen tinasotamies", joka on hauska, kuten muistatte. Saatoin sen vuoksi hyvin nauraa — ja kyllä minä nauroinkin, vaikka en ymmärtänyt puoliakaan siitä, mitä hän luki. En voinut hillitä itseäni, kun hän oli niin tosissaan, minä niin hermostunut ja koko juttu niin hullunkurinen.
Tämän jälkeen edistyimme paremmin ja nyt minä osaan läksyni aika hyvin. Tällainen opiskelutapa sopii minulle, sillä kun kielioppi tulee esiin saduissa ja runoissa, se luistaa helposti kuin lääkepilleri hillon seassa. Olen hyvin innostunut, eikä professorikaan tunnu kyllästyneen. Eikö hän ole kiltti? Aion valmistaa hänelle jonkin joululahjan, sillä en ilkeä tarjota rahaa. Sano, pikku äiti, mitä voisin antaa hänelle?