Jo innostui pian työhönsä, sillä hänen laiha kukkaronsa paisui paisumistaan, ja se pieni määräraha, jota hän keräsi viedäkseen Bethin seuraavana kesänä vuoristoon, kasvoi hitaasti mutta varmasti sitä mukaa kuin viikot vierivät. Vain yksi asia häiritsi hänen iloaan: hän ei ollut kertonut puuhistaan mitään kotiväelle, sillä hänestä tuntui, etteivät isä ja äiti hyväksyisi niitä. Salaisuutta ei ollut vaikea säilyttää, sillä kertomukset julkaistiin nimettöminä. Herra Dashwood oli tietysti pian saanut selville hänen nimensä, mutta oli luvannut säilyttää sen omana tietonaan ja pitikin sanansa, ihme kyllä.
Jon mielestä asiassa ei ollut mitään pahaa, sillä hän ei tosiaankaan aikonut kirjoittaa mitään, jota hänen tarvitsisi hävetä. Hän tukahdutti tunnonvaivansa ajattelemalla edeltäkäsin sitä onnellista hetkeä, jolloin saisi tuoda esiin säästönsä ja nauraa makeasti, kun oli voinut niin kauan säilyttää salaisuutensa.
Mutta herra Dashwood ei välittänyt muista kuin kauhukertomuksista, ja kun kauhu saatiin aikaan vain järkyttämällä lukijoita, kirjoittajan täytyi aihepiirinsä takia hankkia historiallisia tietoja, tutustua luonnontieteisiin ja taiteisiin, vieläpä poliisipöytäkirjoihin ja mielisairaaloihin. Jo huomasi pian, että hänellä oli vain hämärä aavistus siitä traagisesta maailmasta, joka piili yhteiskunnan pohjalla.
Niinpä hän pätevyyttä hankkiakseen ryhtyi tarmokkaasti korjaamaan puutosta. Hän etsi innokkaasti aineksia kertomuksiinsa, sillä hän tahtoi saada ne juoneltaan omaperäisiksi, vaikkei kerronnasta ollutkaan väliä. Hän etsi lehdistä uutisia onnettomuuksista, oudoista tapauksista ja rikoksista, herätti epäluuloa kirjastonhoitajissa pyytämällä lainaksi kirjoja, joissa kerrottiin myrkyistä, tutki kadulla vastaantulijoiden kasvoja ja tarkkaili ihmistyyppejä, sekä hyviä ja huonoja että mitättömiä.
Hän penkoi menneisyyden pölystä tapauksia ja tarinoita, jotka olivat niin vanhoja että kävivät uusista. Hän tutustui mielipuolisuuteen, paheeseen ja kurjuuteen niin lavealti kuin hänellä suppeassa ympäristössään suinkin oli tilaisuutta. Hän luuli tätä edistykseksi, mutta oli tietämättään vaarassa turmella naisellisimmat ominaisuuteensa. Hän uppoutui kuvitelmissaan pahojen ihmisten maailmaan, ja se painoi leimansa häneen, sillä hän ruokki mieltään vaarallisella ja huonolla ravinnolla. Hän oli vähällä menettää viattoman raikkautensa tutustumalla liian varhain elämän varjopuoliin, jotka aikanaan kyllä kohtaavat meitä itse kutakin.
Vaikka Jo ei itse tiedostanut tätä, hän alkoi pian vaistomaisesti tajuta sen, sillä kuvitellessaan jatkuvasti toisten ihmisten tunteita ja intohimoja hän alkoi rakennella teorioja siitä, mitä hänessä itsessään piili. Se on sairaalloista huvittelua, jota terve nuori ihminen luonnostaan karttaa. Luonnon järjestyksestä poikkeaminen saa aina rangaistuksen, ja Jokin sai sen kokea juuri oikealla hetkellä.
Mahtoiko syventyminen Shakespearen teoksiin opettaa häntä tuntemaan ihmisluonteita vai johdattiko häntä vain naisellinen vaisto, joka herkästi näkee sen, mikä on rehellistä, urheata ja voimakasta, joka tapauksessa kävi niin, että luodessaan loistavan täydellisiä mielikuvitussankareitaan Jo keksi todellisuudesta sankarin, joka inhimillisistä puutteistaan huolimatta kiinnosti häntä. Heidän kerran keskustellessaan herra Bhaer oli kehottanut Jota tarkkailemaan yksinkertaisia, uskollisia ja ystävällisiä ihmisiä, missä ikinä heitä kohtasi, se oli näet kirjailijalle hyödyksi. Jo otti neuvosta varteen ja alkoi empimättä tutkia häntä itseään. Se olisi varmaan aika lailla hämmästyttänyt professoria, joka ei luullut liikoja itsestään.
Aluksi Jo pohdiskeli, miksi kaikki pitivät professorista. Hän ei ollut rikas eikä ylhäinen, ei nuori eikä komea, häntä ei voinut sanoa ihastuttavaksi eikä hän ollut loistava tai lumoava, mutta siitä huolimatta hän veti ihmisiä puoleensa kuin lämmin liesi. Hän oli köyhä, mutta häneltä riitti aina apua tarvitseville; hän oli muualta tullut, mutta silti kaikkien ystävä; hän ei ollut enää nuori, mutta silti huoleton kuin poika. Kaikki pitivät hänen kasvoistaan, vaikka hänen piirteensä olivat säännöttömät ja erikoiset, eikä kukaan pannut pahakseen hänen omalaatuisia tapojaan.
Usein Jo tarkasteli häntä ja koetti päästä selville, mikä hänessä miellytti, ja totesi vihdoin, että ihmeen sai aikaan professorin hyvä sydän. Jos häntä painoi suru, hän kätki sen kuin lintu päänsä siipeen ja näytti maailmalle vain aurinkoiset puolensa. Hänen otsallaan näkyi uurteita, mutta muuten aika oli kohdellut häntä hellävaroen, kai muistaen miten ystävällinen hän oli ollut muita kohtaan. Lystikkäät juonteet suupielissä kertoivat ystävällisistä sanoista ja sydämellisestä naurusta. Hänen katseensa ei ollut milloinkaan kova eikä kylmä, ja hänen suuren kätensä lämmin ja voimakas ote kykeni puhumaan paremmin kuin sanat.
Hänen vaatteensakin näyttivät tavallaan tulkitsevan hyväntahtoisuutta. Ne ikään kuin tahtoivat kaikin tavoin tehdä hänen olonsa mukavaksi. Saattoi arvata, että hänen väljien liiviensä alla sykki avara sydän, hänen kauhtunut takkinsa teki seurallisen vaikutuksen ja pullottavat taskut kertoivat, että moni pieni käsi sukelsi niihin tyhjänä ja tuli esiin täynnä jotakin mieluista tavaraa. Kengätkin olivat hyväntahtoisen näköiset, eikä professorin kaulus törröttänyt milloinkaan jäykkänä kuten muiden miesten.