Professori Bhaer oli ujo eikä mielellään tyrkyttänyt omia mielipiteitään, sillä ne olivat liian vakavia, jotta niistä olisi voinut keskustella kevyesti. Katsahtaessaan Josta muutamiin toisiin nuoriin, jotka filosofien loistava ilotulitus oli houkutellut paikalle, hän rypisti otsaansa ja tunsi tarvetta puhua, sillä hän pelkäsi, että loistavat raketit saattaisivat johtaa harhaan jonkun helposti syttyvän mielen, joka toden tullen saisi huomata, että jäljellä oli vain paljas tikku tai kärventynyt käsi.
Hän pysyi ääneti niin kauan kuin saattoi, mutta kun kysyttiin hänen mielipidettään, hän ei enää voinut hillitä vilpitöntä paheksumistaan, vaan ryhtyi puolustamaan uskontoa vakaumuksella. Kaunopuheisuus sai hänen murteellisen englantinsa sointuvaksi ja loi kauniin hohteen hänen rumille kasvoilleen. Hän joutui kovaan taisteluun, sillä asiansa tuntevat miehet olivat taitavia väittelijöitä, mutta professori ei edes huomannut iskuja, vaan puolustautui urheasti. Kuinka ollakaan, hänen puhuessaan Jo saavutti jälleen tasapainonsa; vanha usko, joka oli vallinnut maailmassa vuosisatoja, tuntui uutta paremmalta; Jumala ei ollut sokea voima eikä sielun kuolemattomuus kaunis satu vaan siunattu tosiasia. Jo tunsi taas seisovansa varmalla pohjalla, ja kun professori lopetti taistelun väsyneenä mutta yhä yksin omalla puolellaan, Jo olisi tahtonut taputtaa käsiään ja kiittää häntä.
Hän ei tehnyt kumpaakaan, mutta tapaus jäi hänen mieleensä ja hän kunnioitti professoria kaikesta sydämestään, sillä hän tiesi, että tämä oli saanut taistella ankaran taistelun, ennen kuin oli noudattanut omantuntonsa ääntä ja ryhtynyt puhumaan. Jo alkoi ymmärtää, että luonteen lujuus on suurempi aarre kuin raha, arvonimi, älykkyys tai kauneus. Ja hän käsitti, että jos suuruus on 'totuudellisuutta, kunnioitusta ja hyvää tahtoa' niin kuin joku viisas on väittänyt, silloin hänen ystävänsä Friedrich Bhaer ei ollut ainoastaan hyvä vaan myös suuri.
Päivä päivältä tämä vakaumus vahvistui. Jo antoi arvoa professorin mielipiteille, koetti saavuttaa hänen kunnioituksensa ja tulla hänen ystävyytensä arvoiseksi. Mutta juuri kun hän sitä hartaimmin toivoi, hän oli vähällä kadottaa kaiken.
Eräänä iltana professori tuli antamaan Jolle saksan tuntia. Hän oli unohtanut päähänsä paperisen kolmikolkkahatun, jolla Tina oli hänet koristanut. Näkee että hän ei katso peiliin lähtiessään huoneestaan, ajatteli Jo hymyillen, kun professori toivotti hyvää iltaa ja istuutui vakavana tietämättä lainkaan, minkä naurettavan vastakohdan hänen päähineensä muodosti heidän sen iltaiselle aiheelleen. Hän aikoi näet ryhtyä lukemaan "Wallensteinin kuolemaa".
Jo ei sanonut aluksi mitään, sillä hän halusi kuulla professorin purskahtavan äänekkääseen, sydämelliseen nauruunsa. Jo jätti asian sen tähden professorin itsensä keksittäväksi, ja hetkeksi hän unohti sen kokonaan, sillä on todella mielenkiintoista kuulla saksalaisen lukevan Schilleriä. Lukemisen jälkeen seurasi oppitunti, josta tuli aika hilpeä, sillä Jo oli sinä iltana vallattomalla tuulella ja kolmikolkkahattu sai hänen silmänsä loistamaan veitikkamaisuudesta. Professori ei tiennyt, mitä tehdä tytölle, ja lopulta hän keskeytti opetuksen kysyäkseen vastustamattoman hämmästyneenä.
— Miten voitte nauraa opettajallenne päin silmiä? Ettekö tunne minkäänlaista kunnioitusta minua kohtaan?
— Minun on vaikeata käyttäytyä kovin kunnioittavasti, kun teillä on tuo hattu päässänne, sanoi Jo.
Hajamielinen professori tapaili päätään ja sai paperihatun käsiinsä. Hän katseli sitä hetkisen, heitti sitten päänsä taakse ja alkoi nauraa kuin iloinen bassoviulu.
— Kaikkea sitä näkeekin! Se Tina mokoma on pukenut minut narriksi. No, ei se mitään; mutta kuulkaahan, jos tämä tunti ei mene hyvin, te saatte hatun päähänne.