"Viekää ne saliin. Minä pistäydyn isän luona, sitten menemme katsomaan miten pitkälle Anna on päässyt."
Anna oli Kristina rouvan vanhin tytär, viitisentoista vanha, suuresti isäänsä. Hänen valvonnallaan koristeltiin avaroita talonsuojia. Jyhkeille tuoleille ja penkeille oli pantu paljoa koreammat tyynyt jokapäiväisten sijaan, ja nämä juhlatyynyt olivat päällystetyt korukudotuin kulta-, silkki- ja samettikankain. Pöydät olivat peitetyt harvinaisen taitehikkain liinoin, marmoriseinät kallisarvoisin seinäverhoin.
"Sano, äiti kulta, oletko nyt tyytyväinen?" kysyi Anna saatettuaan äitiään kautta somistettujen suojien.
"Olen, lapseni", sanoi äiti suudellen tytärtään. "Mutta ovatko teidän huomiset pukunne jo kunnossa?"
"Ei minun vielä ihan", vastasi Märta. "Lähden heti sen ääreen."
"Minun on aivan valmis", sanoi Anna. "Ja jos äiti sallii, lähden Svanten ja Pietarin mukana pienelle ratsastusretkelle ja sitten miekkailusaliin."
Kristina tukehutti huokauksen. "Onhan sinulla isäsi suostumus ja sentähden minunkin. Mutta sen tiedän, ettei rakas äitini olisi sallinut tyttäriensä ottaa osaa sellaisiin leikkeihin."
"Ne karkaisevat ruumista ja mieltä… Tiedättekös, äiti kulta, minä olen kaksi kertaa lyönyt miekan Svantelta ja kerran Pietarilta. Miekkailumestari sanoo, että pian voin lähteä otteluun kenen kanssa tahansa."
"Hyvät enkelit sinua varjelkoot! Toivon vain, ettei kukaan vieras saa tietoonsa epänaisellisia leikkejäsi."
"Koskaan ei moista pälkähtäisi päähäni!" keskeytti Märta. "Ajatteles, jos saisit naarmun poskeesi!"