"Anna, rakas Anna… elä mene tänään!" huudahti Kristina rouva pelästyneenä.
"Akseli on saanut isältä luvan olla mukana tänään, kuka häntä pitäisi silmällä, jollen minä?"
"Anna! Anna!" kuului alhaalta pihalta.
Lehahti kuin päivänsäde nuorille kasvoille. "Akseli huutaa minua", sanoi hän.
"Mene sitten, mutta pidä huolta hänestä kuten itsestäsikin."
Syleily ja suukkonen, ja hän kiiti pois. Äiti toisine lapsineen katsoi ikkunasta lähtöä. He näkivät, kuinka Anna kiepsahti ratsaille ja nelisti pois veljien etukynnessä.
* * * * *
Seuraavana päivänä seisoi Kristina rouva peilin edessä, joka oli hienosti kiilloitettua hopeaa.
Tukka oli kammattu ylös otsalta ja ohimoilta, kovasti käherretty ja taitettu päälaelle tötteröksi. Siihen oli pistetty kaksi suurta ja kallisarvoista jalokivineulaa. Takaraivolla oli musta, kultakudoksinen pitsitöyry ja välissä useita helminauhoja. Puku oli heleän keltaista peldiä, hopealla paarrettu ja laahuksella varustettu. Kengät olivat kultakangasta. Leveä pystykaulus ja kalvostimet, jotka ulottuivat puolikäsivarteen, olivat hienot kuin hämähäkin kudos.
Samassa kuin Kristina tyytyväisenä kääntyi pois peilistä, tölmähti
Pietari sisään.