"Kävisihän laatuun vielä kerran kirjoittaa hänen majesteetilleen."
"Ja odottaa jälleen puolen vuotta vastausta, jollaikaa valtakunnassa joutuisi kaikki rappiolle."
"Alamaisten ensimäinen velvollisuus on kuuliaisuus."
"Ketä kohtaan?" huudahti Kaarle. "Velvollisuutta ja omaatuntoa vai harhaanjohdettua, tietämätöntä kuningasta?"
"Emme katso olevamme oikeutetut tässä asiassa tuomitsemaan", sanoi
Hogenskild Bjelke.
"Ettekö tahdo tehdä mitään maan hyväksi ilman armollista lupaa?" kysyi Kaarle lujalla äänellä.
"Kuningas on maan hallitsijana vastuunalainen", vastasi Eerik Sparre.
"Meidän on noudatettava hänen tahtoaan ja käskyjään."
Kaarle vaikeni tuokioksi, hänen leimuava katseensa tähysteli kokousta, ja liikutuksesta vapisevalla äänellä huudahti hän:
"No hyvä; jollette tahdo te, niin minä tahdon. Muistakaa, että Engelbrekt oli ainoastaan talonpojan poika ja kuitenkin hän pakoitti valtaneuvoston toimimaan ennen kaikkea isänmaansa parhaaksi. Muistakaa, että minä, joka olen kuninkaan poika ja valtakunnan perintöruhtinas, olen toki yhtä mahtava kuin hän. Nykyään eivät tässä kuningaskunnassa ole asiat paljon paremmalla kannalla kuin hänenkään aikanaan; väärinkäytökset ja lainrikokset kuuluvat päiväjärjestykseen. Te olette heikkoja ja tietämättömiä ja annatte kaiken mennä vain menoaan, sentähden täytyy teidän mukautua minun tahtooni, ja jollette tahdo hyvällä lähteä valtiopäiville, niin kuletutan teidät sinne väkisin."
Sellainen puhe teki vaikutuksen, ja neuvosherrat kirjoittivat alle herttuan esittämäin vakuuttavain syiden johdosta. Mutta jälkeenpäin he äärimmilleen katkeroituneina kirjoittivat Sigismundille pyytäen apua ruhtinasta vastaan.