Valtiopäivät määrättiin syyskuun 30 päiväksi. Säädyt kokoontuivat koko valtakunnasta, paitsi Suomesta, josta ainoastaan muutamat harvat uskalsivat pujahtaa meren yli Klaus Flemingin pelosta.
Neuvosto viivyttelihe viimeiseen saakka. He odottivat kirjettä Sigismundilta, mutta kun mitään sellaista ei kuulunut, toivoivat he, että ritaristo ja aateli pitäisi pontevasti heidän puoltaan herttuaa vastaan, ja tähän luottaen he lähtivät Söderköpingiin.
He olivat myöhästyneet kahdeksan päivää, ja herttua antoi heidän kuulla kunniansa, kun taasen yleisön kesken alkoi käydä yhä yleisemmäksi huhu, etteivät herrat olleet herttuan eikä kansan ystäviä.
Heidän sietämätön pöyhistelynsä vaikutti sekin suuresti siihen suuntaan. Valistunein heistä, Eerik Sparre, esiintyi kuninkaallisella loistolla aina siitä päivin kuin pääsi Taalainmaan päälliköksi; hän vaati suuria ruokaveroja ja liikuskeli henkivartioston ympäröimänä. Talonpojat olivat niin katkeroituneet häneen, että tavoittelivat hänen henkeään. Melkein samanlainen oli mieliala muitakin lääniherroja kohtaan.
Jännityksellä odotettiin valtiopäivillä mitä asioita herttua esittäisi käsiteltäväksi. Mutta hän voitti kaikki odotukset, sillä ensimäiseksi hän vaati jyrkästi, että hänet joko vapautettaisiin hallitustaakasta tai tunnustettaisiin valtionhoitajaksi asianomaisella vallalla.
Ällistys oli suuri, mutta pian näyttäytyi, että herttualla oli porvarit ja talonpojat takanaan. Neuvosherrat katselivat pelästyneinä puoluelaisiaan… mitä mieltä oli ritaristo ja aateli?
Muuan heistä, Klaus Slotte, rohkaisi vihdoin mielensä ja lausui, että hänen mielestään herttuan oli vaadittava valtuuksia kuninkaalta.
Silloin nousi useita herttuan miehiä huutaen kilvan, että herttua oli valtakunnan tuki ja että hän ainoastaan valtionhoitajana saattoi täysin toimia maan parhaaksi. Yhä useampia liittyi samaan puolueeseen, eikä neuvosto uskaltanut tehdä julkista vastarintaa. He koettivat mutkateitä ja mielistellen, mutta kansa ei enää herroihin luottanut. Herttuan puolelle se kallistui, ja talonpojat ja porvarit päättivät yksimielisesti hyväksyä herttuan vaatimukset.
Aatelittomain säätyjen päätös tuli kuin ukkosen isku, se lannisti ritariston ja aatelin vastustuksen, ja neuvosherrat seisoivat epäröivinä ja typertyneinä. Taasenkaan ei ollut muuta keinoa kuin antaa myöten. Lujalla tarmollaan oli Kaarle iskenyt ensimäisen suuren iskunsa. Säätyjen vastaus oli kauttaaltaan herttuan toivomuksen mukainen, ja hän käski, että se heti oli kirjoitettava paperille hänen määräämänsä kaavan mukaan.
Ensimäinen kohta sisälsi säätyjen uskollisuuden ja kuuliaisuuden vakuutuksen Sigismundia kohtaan. Mutta sitten seurasi määräys, että Upsalan kokouksen päätös paavilaisia vastaan oli pantava toimeen; edelleen luovutettiin koko kuninkaallinen valta hänen ruhtinaalliselle armolleen herttualle, kunnes Sigismund palaisi valtakuntaan.