Ihaillulla pater Edilillä oli melkein päivittäin tapana lukea ääneen jokin pyhä legenda, nunnien askaroidessa käsitöittensä ääressä, ja silloin olivat he kaikki kohottaneet huntunsa kasvoiltaan, paitsi äiti Richissa; mutta eipä hän tehnyt työtäkään, valkoiset, kaidat kädet lepäsivät päällekkäin hänen sylissään ja liikkuivat tuskin koskaan.
Kukaan ei tiennyt, huomasiko pater Edil sen; kaikki mitä hän sanoi oli niin jumalaista, että nunnat olivat aivan kuin lumotut hänen läheisyydessään. Ainoastaan abbedissaa tarkastellessaan he joskus unhoittivat hengellisen isän.
Luostarin palvelijattarien tehtäviin kuului sellinovien, sulkeminen joka ilta, mutta viime aikoina oli abbedissa tehnyt sen itse; ei hän pitänyt siitäkään, että he olivat niin tiheään ripillä, ja virkkoi pilkallisesti, että heillä täytyi olla paljon pahoja ajatuksia, koska heidän niin usein tarvitsi pyytää syntejään anteeksi.
"Jollei hän vain ole mustasukkainen meille", kuiskasi nuorin heistä ystävälleen ja uskotulleen, Juliana Aatamintyttärelle, joka seisoi tuijottaen kuuhun pienestä sellinikkunasta.
"Eeva Sparre, kuinka uskallat…" Mutta hänen sanansa katkesivat nauruun. "Mustasukkainen! Hän joka ei ole koskaan ripillä!"
"Se on totta", vastasi Eeva Sparre huoaten. "On ihastuttavan hauska ripittäytyä hänelle…"
"Kuinka niin?" keskeytti toinen äkkiä.
"Hänen nuhteensa ovat niin lempeät, ja kun hän kumartuu kuulemaan hiljaista kuiskausta…"
"Niin mitä sitten?" puuskahti Juliana tarttuen hänen käsivarteensa.
"En ymmärrä mikä sinun on… Olet vihainen siitä, että hän on yhtä hyvä meitä kaikkia kohtaan!"