"En, enpä suinkaan, mutta on eräs asia, joka kummastuttaa minua."
"Etkö voi sanoa, mikä se on?"
"Se, etteivät he koskaan puhuttele toisiaan."
"Abbedissa ei taida sietää häntä."
"Jollei ole päinvastoin."
"Ettäkö abbedissa rakastaisi häntä?" puuskahti Eeva punastuen. "Se ei ole totta, sitä en usko!" Ja yhtäkkiä puhkesi hän kyyneliin.
"Mikä sinua vaivaa, Eeva, oletko järjiltäsi? Luuletko, että hän välittää sinusta vähintäkään?"
"En luule mitään, mutta tiedän mitä tiedän", vastasi tyttö ja katseli entistä ystäväänsä terävin, tutkivin katsein. Sitten hän juoksi tiehensä, eivätkä he puhuneet keskenään moniin päiviin.
Ja samoin kuin oli heidän laitansa, samoin oli kaikkien muidenkin.
Pater Edil oli tullut heidän aakseen ja ookseen, heidän jumalakseen.
Richissa näki sen, ja hänen sieluaan kalvoi mustasukkaisuus ja yhä kiihtyvä viha — niin itseään kuin häntäkin kohtaan. Hänen hyvä ymmärryksensä sanoi hänelle, että pater veti hänet ja nuoret sisaret kanssaan syvyyteen, ja hän vihasi itseään siitä, että vastarinnatta kuunteli hänen viekoittelujaan.