"Luostarin portit pidetään auki, sinä voit mennä neljännen vartion jälkeen." Kauhu ja pelko melkein lamautti hänet, mutta kaiken tämän takana houkutteli vapaus, ja Eeva vastasi: "Minä tulen", vaikka hän silloin tunsikin kurkkunsa melkein kuristuvan.
Hän jäi jälleen yksin ja odotti jännityksestä vavisten. Vihdoin puoliyön aikaan avattiin ovi, äiti Anastasia näyttäytyi lyhty kädessään ja viittasi häntä seuraamaan. Hän seurasi vavisten; pimeitä, kiemurtelevia käytäviä tulivat he kirkkoon muutamasta salaovesta… ainoastaan kaksi kynttilää alttarilla levitti himmeää ja lepattavaa valoa suureen kirkkoon, jonka etäisin osa oli aivan pimeä.
Kuorissa oli kirstu ruumisalttarilla, kansi oli vieressä, ja ohut liina peitti ruumiin kasvoja. Anastasia tempasi sen pois, ja hänen viittauksestaan tuli Eeva lähemmäksi.
Eeva vetäytyi väristen loitommalle. "Enkö saa istua tuolla alhaalla kirkossa?" kysyi hän vavisten.
"Ei, vaan täällä ruumisalttarin ääressä, käsi kannella, niin ettei sitä voida temmata pois."
"Kuka sen tekisi?" kysyi pelästynyt tyttö. "Vaikene ja täytä velvollisuutesi", vastasi käskevä ääni, ja äiti Anastasia meni samaa tietä kuin oli tullutkin.
Eeva totteli sanomattomasti kauhuissaan… hän ryömi kokoon kivilattialle ja pani kätensä kirstun kannelle. Hän vaipui kuin horroksiin, ja sitä kesti kellon lyöntiin. Luojan kiitos, puoli tuntia oli kulunut.
Hän kuuli liikuntaa ja kohotti päätänsä. Laupias Jumala, kuollut oli noussut… huitoi käsivarsiaan… nyt… nyt hän seisoi jaloillaan!
Eeva ei voinut huutaa, mutta kissan tavoin hän ryömi ensin erään penkin alle, sitten alas kuorista kirkkoon ja aikoi juosta pakoon.
"Takaisin!" kajahti ääni, ja jokin tumma käsi tarttui häneen.