Maasta hävitettiin kaikki katolisuuden jäljet, ja uskonnolliset riidat saivat aikaan pelkoa ja epätoivoa. Lisäksi tuli kolme kovaa katovuotta peräkkäin, ja kansa kuiski, että kun kynttilät otettiin alttareilta, katosi viljakin ladoista. Salakatolikot viittasivat herttuaan ja sanoivat sitä hänen syykseen; Herran käsi rankaisi kerettiläisiä, ja koko kansa sai kärsiä siitä.
Mutta sitten saapui sanoma, että Puolaan oli lähetetty kirjeitä ja anottu sieltä lähettämään kaikki liikenevä vilja. Mitä teki silloin kuningas Sigismund? Hän kielsi kaiken viljanviennin Puolan satamista Ruotsiin. Sellainen oli hänen tapansa rangaista kerettiläisiä alamaisiaan ja pakoittaa heitä alistumaan.
Tieto siitä herätti kuulumatonta huomiota, ja Sigismund sai aikaan aivan päinvastaista kuin oli tarkoittanut. Hänen entiset kannattajansakin luopuivat hänestä, ja nälkäiset raukat puivat vapisevia nyrkkejään ja huusivat taivaan kirousta sydämettömälle kuninkaalleen.
Kaarle herttua puolestaan oli väsymätön hankkimaan ja lähettämään elintarpeita pahinta hätää kärsiviin seutuihin. Siten hän voitti kansan ja monet herroistakin puolelleen.
Kuinka neuvosherrat olivat pettyneet odotuksissaan! Sigismundin ollessa Puolassa oli heidän pitänyt hallita valtakuntaa omin päinsä. Mutta tulikin herttua ja korjasi heidän viisaiden laskujensa hedelmät. Hänen tosin piti hallita muka neuvoston kanssa yksistä tuumin, mutta sellainen herra kysyi neuvoa ainoastaan itseltään. Hänen aikanaan ei ollut aateliston vallan laajentaminen ajateltavissakaan, ja mitä varten he muuten olisivat antautuneet niin vaaralliseen peliin? Kaarlen viisas ja avara katse ei jättänyt heille ainoatakaan tyyssijaa; jos he sanoivat mielipiteensä valtakunnanasioista, saivat he odottaa terävää vastausta. Ja kun hän sanoi mielipiteensä, saivat he vain sanoa "niin" ja kirjoittaa alle. Se oli aivan liikaa siedettäväksi.
Herttua tavoitteli kruunua, se oli selvää. Mutta oman ja säätynsä edun tähden oli neuvoston se estettävä, jollei avoimesti, niin salavihkaan vastustamalla hänen toimenpiteitään. Ja niin he päättivät vielä kerran ryhtyä mitä sitkeimpään vastarintaan.
Niinpä kun hän tahtoi lähettää sotaväkeä Suomeen pakoittamaan Klaus Flemingiä kuuliaisuuteen, vastasi neuvosto, että se soti kuninkaan majesteettia vastaan ja voisi viedä kansalaissotaan. Kaarle muistutti heitä Söderköpingin päätöksistä ja uhkasi heittää hallitusohjat käsistään. Mutta neuvosto pyysi häntä olemaan kärsivällinen, he koettaisivat hyvällä saada Flemingin taipumaan.
Kirjeitä lähetettiinkin sellaisessa tarkoituksessa, sekä uhkaavia että vakuuttelevia, mutta ne eivät vaikuttaneet enempää kuin vesipisarat kallioon. Fleming ei muuttanut rahtuakaan menettelyään; suomalaisella itsepäisyydellä ei ole koskaan ollut arvoisampaa edustajaa.
Herroille alkoi käydä yhä selvemmäksi vaarallinen asemansa. Mutta sittenkään eivät he tahtoneet liittyä herttuaan. Sillä hänhän tavoitteli kruunua, ja kuningas Kaarle oli varmaan vaativa kuuliaisuutta ritaristoltakin.
* * * * *