Elokuun ensi päivinä saapui Tukholmaan puolalainen lähetystö, jonka mukana oli kolme ruotsalaistakin, nimittäin Eerik ja Kustaa Brahe ynnä Arvid Stenbock. He esittivät Sigismundin moitteet Söderköpingin päätöksen johdosta ja kehoittivat hallitusta luopumaan sen toimeenpanosta. Ankarimmat syytökset tehtiin itseään herttuaa vastaan.
Kaarle ja neuvosto antoivat yhteisen vastauksen, joka osoitti tehtyjen toimenpiteiden laillisuuden, mutta pitemmälle ei yksimielisyyttä riittänyt. Herttua näki hyvin, että neuvosto teki kaikkensa lähettiläitä mielistelläkseen, luonnollisesti heidän kauttaan päästäkseen Sigismundin suosioon. Puolalaisen lähetystön saapuminen näytti neuvosherroille antaneen uutta rohkeutta, sillä kun herttua uudisti vaatimuksensa, että Fleming oli pakoitettava kuuliaisuuteen, niin antoi neuvosto uudestaan epäävän vastauksen.
Marraskuun 2 päivänä 1596 kutsui hän neuvoston koolle ja selitti juhlallisesti, että koska hänen toimenpiteitään ei ymmärretty ja osoitettiin kiittämättömyyttä eikä edes pysytty tehdyissä päätöksissäkään, sanoutui hän irti valtionhoitajan tehtävästä. Kuitenkin, koska hän valtakunnan säädyiltä oli saanutkin valtansa, tahtoi hän sen jättää säädyille takaisin ja sentähden ensi tilassa kutsua valtiopäivät koolle.
Ällistys oli suuri, ja sen vallitessa herttua lähti salista. Herrat lähettivät sitten kirjallisen selityksen, miten eivät ehtineet toipua heti vastaamaan, kiittivät herttuaa vaivannäöstään ja puhuivat kykenemättömyydestään niin suureen tehtävään, mutta eivät pyytäneet herttuaa jäämään paikoilleenkaan.
He jakoivat keskenään hallitustehtävät ja aikoivat ryhtyä ominpäin hallitukseen. Mutta kaikista maanääristä saapui viestejä, että papit, porvarit ja varsinkin talonpojat lähettivät anomuskirjeitä herttualle, ettei hän jättäisi heitä ja valtakuntaa. Suuri oli sentähden herrojen pettymys, kun herttua kuukauden kuluttua ilmoitti lyhimmiten, että hän aikoi edelleen hoitaa hallitusta, kunnes luovuttaisi sen ensi valtiopäiville.
Ja helmikuun 22 päivänä kokoontuivat valtiopäivät Arbogaan. Aatelistoa ja sotapäällystöä oli kokoontunut vain vähän, mutta sitä lukuisammin olivat aatelittomat säädyt edustetut. Sparret, Banérit ja Bjelket selittivät kirjeellisesti, etteivät he uskaltaneet tulla kuninkaan kiellon tähden.
Herttua esitti itse tärkeimmät asiat, jotka koskivat uskonopin puhtautta, kuninkaan valaa, Söderköpingin päätöksiä, Flemingin niskoittelua y.m. Säädyt kokoontuivat sitten kukin erikseen neuvottelemaan, ja erittäinkin talonpojat olivat lujasti herttuan puolella. Heitä ärsytti varsinkin Flemingin hirmuvalta Suomen rahvasta kohtaan, ja he sanoivat mielellään tahtovansa olla mukana kurittamassa sellaista talonpoikain rääkkääjää.
Kun päätökset oli tehty, laadittiin niistä supistelma, joka luettiin torilla kokoontuneille säädyille. Ja kun tuli esiin se kohta, missä he uskoivat herttualle hallituksen, paljasti hän päänsä ja sanoi:
"Niin totta kuin Jumala minua auttakoon sielun ja ruumiin puolesta, tahdon pitää lakia ja oikeutta yllä keskuudessanne."
Päätös kirjoitettiin puhtaaksi pergamentille, herttua pani sitten nimensä ja sinettinsä alle ja säädyt samoin. Maaliskuun 5 päivänä luettiin se jälleen torilla ja talonpojat vannoivat sitä puoltavansa niin kauan kuin veri oli lämmin heidän suonissaan.