Hänestä oli paljon hupaisempaa kuunnella palvelijatarten lörpöttelyä… hän oli usein salavihkaan kuunnellut heitä. He kertoivat häistä, karkelokemuista ja mielitietyistään; oli siinä seassa väliin hieman liian vapaatakin, mutta mitäs se teki, kun kukaan ei tiennyt hänen kuuntelevan.
Elsa, joka laittoi hänen tukkaansa, oli väliin puhunut kuningattarelle jotensakin ujostelematta. Mutta Gunilla ei voinut suuttua häneen, sillä hän ei kuitenkaan tarkoittanut mitään pahaa.
Mutta Elsa oli yhtä tarkkasilmäinen kuin iloinenkin, ja hän näki hyvin, että kuningatar rukalla oli sangen ikävä ja että suurimman palveluksen saattoi hänelle tehdä keksimällä jotakin hauskaa.
Eräänä päivänä, kun hän kampasi valtiattarensa hiuksia kuten tavallisesti, oli hän tavattoman vaitelias ja huokasi kerta toisensa jälkeen. Kyselemällä sai Gunilla vihdoin selville, että hän ikävöi lemmittyään, jota ei ollut nähnyt kokonaiseen vuoteen.
"Eikö hän voi tulla tänne?" kysäisi Gunilla.
"Ei se ole helppoa, sillä hän on kruunun mies. Mutta nyt pidetään täällä pitäjäntuvassa suuret tanssit, ja hän pyytää niin hartaasti minua tulemaan mukaan!"
"Mene sitten, ja seuraavana päivänä on sinun kerrottava kaikki minulle."
Elsa kiitti ja suuteli kuningattaren puvun lievettä.
"Tanssit pitäisi olla oikein suurenmoiset", sanoi hän. "Sanotaanpa monia upseerejakin tulevan mukaan, ei tanssimaan, mutta katselemaan."
"Siitä kai tulee hauskaa!"