Elsa suuteli ihastuneena hänen hamettaan. "Mitähän Lauri sanookaan!" huudahti hän. "Eikö teidän armonne tahdo koettaa minun pukuani?"
Sitä koetettiin, ja se sopi mainiosti, ja Gunilla oli ihastunut tulevaa seikkailua ajatellessaan; niin iloinen ei hän ollut ollut sitten kuin pikku tyttönä.
Onneksi oli Renata pyytänyt päästä kotiinsa muutamiksi päiviksi; Gunilla oli mitä suurimmalla ystävällisyydellä sanonut, että hän voi ottaa Ebbankin mukaansa, ja molemmat olivat lähteneet juuri tärkeän päivän aamuna.
Palvelusväelle sanottiin, että kuningatar ei voinut hyvin ja että hänen sentähden täytyi pysyä huoneessaan; ei edes pikku prinssikään saanut tulla hänen luokseen. Mutta näin muusta maailmasta sulkeutuneina nuoret naiset laittoivat pukujaan.
Matkaa pitäjäntuvalle oli vähintään virstan verran. Mutta kylmää ei Gunilla ajatellut, vaan melkein yksistään huivia, jonka oli peitettävä hänen kasvonsa kokonaan.
Illan suussa he vihdoin lähtivät käsi kädessä. "Se on välttämätöntä", sanoi Gunilla, "muuten voivat epäillä".
Onnellisesti he pääsivät perille, ja Elsa vei kuningattaren pimeään huoneeseen, sytyttäen vahakynttilän, jonka oli tuonut mukanaan. Gunilla oli kovasti kuumettunut matkalla ja heitti pois päällysvaatteensa. Sen jälkeen istuutui hän penkille oven eteen; raottamalla vain hieman luukkua saattoi hän nähdä yli koko tuvan.
Silloin kuului koputus ovella.
"Kuka se oli?"
"Lauri vain, hän tietää, että olemme täällä."