"Minäkin?"
"Sanoin, että muuan hovineitsyistä."
"Nyt hän koputtaa uudestaan."
"Niin, minun täytyy mennä."
"Muistahan tulla minua katsomaan."
"Kyllä toki!"
Innoissaan he unohtivat laastarilapun panematta nenälle, ja Gunilla unohti lukita ovenkin Elsan jälestä. Hän tirkisteli luukunraosta suureen tupaan, jonka lattialle oli siroteltu kuusenhavuja; ympäri seiniä kiersivät penkit, ja seiniin oli kiinnitetty soihtuja, jotka levittivät punarusoista loimoaan, mikä savun läpi katsottuna sai tummahkon vivahduksen.
Nurkassa oli kokonainen soittokunta, joka soitteli säkkipillejä, viuluja, huuliharppuja ja muita soittimia. Eivät ne näyttäneet olevan mitkään nurkkatanssit, ja Gunilla tarkasteli vieraita mielenkiinnolla. Tytöt olivat nuoria ja kauniita, silmät säihkyivät ilosta, ja jalat vavahtelivat karkelon halusta; jollei puvussa olisi ollut niin suurta eroitusta, olisivat he Gunillasta olleet yhtä kauniita kuin hovinsalien nuketkin. Kavaljeerit olivat kaikki kaunisryhtisiä sotamiehiä, ja tanssi kävi kuin voideltu.
Useita upseerejakin oli saapuvilla. Niiden joukossa oli muuan, joka oli erityisenä toisten ihailun ja huomion esineenä. Muutamista sanoista, jotka Gunilla kuuli hänen lausuvan, saattoi eroittaa hänen olevan ulkomaalaisen.
Pian alkoivat upseeritkin ottaa osaa tanssiin, ja ilo nousi ylimmilleen. Gunillakin oli niin ihastunut, että avasi luukun kokonaan nähdäkseen paremmin. Mutta samassa sattui muukalaisen katse häneen, hän vetäytyi hiljaa takaisin ja sulki luukun.