Eräänä iltapäivänä, kun he parhaallaan katselivat ihanuuksia, ilmoitettiin markiisi de Lascy.
"Tule", sanoi Gunilla hovineitsyelleen, "sinunkin on kiitettävä häntä!"
Markiisi tuotiin sisään, mutta kuka voi kuvailla Gunillan hämmennystä, kun hän ensi silmäyksellä tunsi muukalaisen, saman, joka oli uskaltanut…
Vieraskin näytti yllätetyltä hänet nähdessään, mutta ei tuntenut häntä varmasti… etsi kenties muistoistaan.
Ankaralla ponnistuksella sai Gunilla maltetuksi mielensä ja kiitti palveluksesta. Sitten hän kyseli Ranskasta, ja vieras vastasi ikäänkuin ohimennen, päästäkseen puhumaan Ruotsista, jossa oli käynyt ensi kerran parisen vuotta sitten.
"Nyt se tulee", ajatteli Gunilla. "Hyvät enkelit minua auttakoot!"
Vieras kertoi olleensa Bråbergin läheisyydessäkin; kuinka lähellä, sitä hän ei voinut sanoa… Hänellä oli ollut pikku seikkailukin… tosin itsessään vähäpätöinen, mutta hän ei ollut sitä unohtanut.
Gunilla parka oli kuin tulisilla hiilillä. Kun vieras vihdoin oli mennyt ja hän palasi uupuneena makuukamariin, tuli Elsa kiireesti häntä vastaan. "Ah, teidän armonne!" kuiskasi hän.
"Mitä nyt, Elsa?"
"Muukalainen… se oli hän…"