* * * * *
Sillä välin oli Eerik Olavinpoika seuralaisineen lähtenyt kiireenvilkkaa muille markkinoille, ja he onnistuivatkin toisista pitäjistä haalimaan kokoon viitisenkymmentä talonpoikaa ratsumiehikseen. Ja koko parvi meni sitten Oulunsaaren linnaan, missä he joivat ja pitivät hurjaa elämää puolentoista kuukautta.
Samaan aikaan tehtiin aselepo Venäjän kanssa, ja kun ei mitään
vihollisia näkynyt eikä kuulunut tähän aikaan, katsoi Eerik
Olavinpoika hyväksi panna huovinsa linnaleiriin ympäri koko
Pohjanmaan.
Mutta pohjalaisella rahvaalla oli laillinen vapaus kaikesta ratsupalveluksesta ja huoveista, joiksi ratsumiehiä tavallisesti nimitettiin, eikä se sentähden voinut olla halukas majoittamaan linnaleiriin näitä "tunkiojunkkareita", joiden ratsut olivat aivan äsken olleet valjastettuina lantakuormain eteen eivätkä he tunkiolta lähdettyään olleet nähneet vihollisesta vilahdustakaan.
Kokoontui pitäjistä miehiä neuvottelemaan; täytyi nousta puolustamaan lakia ja vapautta.
Aatelissortoa ei tähän asti ollut tunnettu, nyt oli nouseva knaappeja kuin sieniä sateen jälkeen, ja lankesi luonnostaan, että voudit ja lainlukijat liittyisivät heihin. Tiedettiin, mihin sellainen vei muissa maakunnissa, oli kysymys vain siitä, miten paha voitaisiin estää juurtumasta Pohjanmaalle.
Pitkien neuvottelujen jälkeen lähetettiin lähetystö Kaarle herttuan luo, ja hän vahvisti heti Juhana kuninkaan vapautuskirjan, jonka jälkeen lähetystö tyytyväisenä palasi takaisin maahansa.
Se ponteva ja yksimielinen vastarinta, jota Eerik Olavinpoika koki, kun hän koetti majoittaa ratsumiehiään linnaleiriin, ei tosin vienyt ilmitaisteluihin, mutta kyllä uhkauksiin, että "lapset ja lastenlapset saisivat itkeä heidän niskoittelunsa tähden".
Sen jälkeen ratsasti koko parvi liehuvin lipuin muihin Suomen maakuntiin. Savossa he pääsivätkin linnaleiriin, ja kansan täytyi äärimäisessä puutteessaan pitää murhe heidänkin elatuksestaan.
Eerik Olavinpoika riensi sieltä Turkuun; hän oli yhtä vähän unhoittanut tyttöä, jonka oli aikonut ryöstää, kuin kärsimäänsä häväistystäkään; hän ja hänen toverinsa janosivat kostoa, eikä Klaus Fleming voinut saada innokkaampaa toteuttajaa tuumilleen.