Suomalainen ratsuväki, 300 skotlantilaista ratsumiestä ja suuri joukko jalkaväkeä lähetettiin kostonteille. Heidän jälestään tuli pian Uplannin lippukunta ja joukko suomalaisia huoveja, jotka saivat käskyn säälimättömään mellastukseen Pohjanmaalla.
Tieto tästä levisi kulovalkeana pitäjästä pitäjään, se oli saapunut Vesalaankin ja jouduttanut Veeran häitä. Kohta häiden jälkeen astui tupaan Eerik Olavinpoika lukuisan miesparven kera rankaisemaan niitä, "jotka olivat rikkoneet lain palvelijoita vastaan", kuten hän sanoi.
Ilkka tuli häntä vastaan toinen käsivarsi kierrettynä Veeran ympärille ja kirves toisessa kädessään. Veeralla oli kädessään puukko, ja molemmat olivat valmiit taisteluun elämästä ja kuolemasta. Kaara ja pienemmät lapset olivat hekin tarttuneet kukin puolustusasemiinsa, ja pian sekaantui kirkuna ja valitushuudot kirouksiin ja sadatuksiin. Se oli hirveä ottelu, mutta ylivoima voitti. Kaara makasi lattialla syvä haava kaulassaan, josta veri virtaili.
Veera oli vahingoittumaton, mutta sidottu käsistään ja jaloistaan; hänen silmänsä tuijottivat mieheensä, joka makasi lattialla pitkin pituuttaan, vaikkei tietty, oliko hän elävä vai kuollut; lapsista näytti ainoastaan vanhin poika olevan hengissä, toiset makasivat liikkumattomina äidin vieressä.
Veeran silmistä vuotivat kyyneleet, mutta hän ei virkkanut sanaakaan. Kuitenkin liikkuivat hänen huulensa; kenties se, mitä hän kuiski, ei ollut aiottu ihmiskorville.
Pian olivat kaikki murhatut. "Oikeus on pantu voimaan", huudahti Eerik Olavinpoika. "On enää vain tätä naista kuulusteltava ja tuomittava hänet. Ottakaa hänet mukaan."
Kaksi miestä otti Veeran väliinsä, hänen jalkansa irroitettiin, ja hän seurasi suosiolla.
"Tuomarin luo", sanoi muuan kurillaan.
"Hän kyllä mahtaa sekä tuomita että rangaista", lisäsi toinen nauraen.
"Jos hän olisi heti lähtenyt mukaan, ei toisten olisi tarvinnut menettää henkeään."