"Tietää sen, että mitä korkeat herrat saavat päähänsä, niin on turhaa pyristellä sitä vastaan."
Mutta Veera ei kuullut, mitä hänen ympärillään puhuttiin, hän näytti olevan yhä vielä kotituvassaan. Hän oli kolmena yönä peräkkäin nähnyt unta, että äiti ja sisarukset surmattiin, mutta siitä ei hän ollut sanonut muille mitään; niin pappi kuin Ilkkakin luulivat, että hänen ihmeelliset näkynsä olivat vain pirunjuonia.
Minkäpä Veera sille voi; hän tunsi, että jokin outo voima veti häntä eteenpäin. Kuinka hän tuskittelikaan ja tunsi aivan olevansa pakahtumaisillaan, täytyi hänen puhua sanat, jotka polttivat hänen huuliaan. Ei hän nytkään tiennyt, mitä hänelle tehtiin, hän vain meni minne vietiin, melkein pelotonna, sillä eihän hän voinut välttää kohtaloansa.
Hänet vietiin pappilaan. Sen oikeat asukkaat oli ajettu mieron tielle, ja nykyään oli siellä Eerik Olavinpoika rajatonna valtiaana.
Veera sulettiin erääseen kamariin ja jäi yksin. Hän katseli ympärilleen. Se oli papinmuorin oma huone, jossa hän tavallisesti oleskeli. Mutta siellä oli pienet salaportaat, jotka veivät alas rovastin kamariin. Hän löysi ne melkein heti ja meni alas. Kunnioittavasti katseli hän tyhjässä huoneessa ympärilleen… pieni kirjahylly, kirjoituspöytä, suuri nojatuoli, kaikki herätti hänen ihailuaan ja kunnioitustaan. Olivathan ne hänen, joka oli suonut hänen luoda silmäyksen taivaaseen, mihin ihmiset pääsevät kuoltuaan.
Hän vaipui tuolille ja vaipui horroksen tapaisiin mietteihin. Ja kun lainlukija hetken kuluttua astui huoneeseen, ensin turhaan etsittyään tyttöä kaikista muista huoneista, ei hän oikein tiennyt, nukkuiko tämä avoimin silmin vai oliko kuollut. Sillä hänen poskensa olivat valkoiset kuin lumi, ja katse tuijotti suoraan eteen kuitenkaan näkemättä mitään, ja kaikkein vähimmän häntä, joka juopuneena viinistä ja eläimellisestä himosta luuli vihdoinkin olevansa varma saaliistaan.
"Ei nyt ole aikaa nukkua", huusi hän melkein läähättäen. "Nyt olet vihdoinkin minun, minun!" Hän tahtoi sulkea Veeran syliinsä, mutta vaikka tämä nousikin, oli hän kankea kuin seiväs. Hän ei sysännyt pois, mutta hänen tavoittelijansa loittoni itsestään kauhusta huudahtaen… Oliko hänellä elävä vai kuollut edessään?…
Silloin kohotti Veera kätensä, huulet aukenivat, ja ainoastaan suurilla ponnistuksilla näytti hän saavan esiin muutamia katkonaisia sanoja:
"Voi teitä, Suomen vitsaus… Niinkuin heinäsirkat täyttävät he maan… mutta me tuhoamme heidät, ja vaikka toisia on tuleva tuhansittain, huudamme heille taivaan kirousta… Me annamme kymmenen henkeä yhdestä sortajamme hengestä… miehet, naiset ja lapset lähtevät tuhoamaan heitä tulella ja miekalla, salaa ja julki… Kuolleetkin ovat nousevat haudoistaan, pelolla ja kauhulla he lyövät vihollisen, ja taivaan enkelit ja hornan henget ovat meitä auttavat sortajiamme kukistamaan!"
Kenties humala antoi lisäkauhua ilmestykselle, mutta Eerik Olavinpoika joutui niin pois suunniltaan, että hän vetäytyi takaisin, ja kun ovi oli auki, vetäytyi hän viereiseen huoneeseen ja sulki visusti oven jälessään. Hän heittäytyi tuolille, mutta tuokion mietittyään juolahti hänen mieleensä, että hän oli antanut puijata itseään ja että kaikki oli ollut ainoastaan viheliäistä ilvehtimistä.