Hädissään päättivät muutamat talonpojista kääntyä suoraan Klaus Flemingin puoleen; jollei hän voinut tai tahtonut heitä vapauttaa linnaleirin painosta, täytyi hänen sanakin suojella heitä nylkemiseltä ja väkivallalta.
Mutta pohjalaiset olivat ennen hakeneet turvaa herttualta, heidän valitukseensa sisältyi nurinaa sitä kaitsijaa vastaan, jonka Klaus herra oli heille määrännyt, ja sentähden talonpoikain lähettiläät pistettiin tyrmään heti Turkuun tultuaan. Ankara herra ei alentunut edes heitä puhuttelemaankaan, ja he saivat kiittää ainoastaan Ebba rouvan tai hänen lastensa rukouksia siitä, että pääsivät jälleen vapauteen.
Urkkijainsa kautta oli Eerik Olavinpoika nytkin saanut tiedon talonpoikain kokouksesta metsässä eikä viivytellyt ilmoittaessaan siitä Flemingille. Tämä määräsi heti lainlukijan sijaisekseen ja antoi hänelle rajattoman vallan menetellä miten hyväksi katsoi.
Ensi töikseen Eerik Olavinpoika asetti vahdit kaikille kulkuteille, etteivät pohjalaiset pääsisi herttuan luo. Lisävarmuudeksi asetettiin lotjia ja haaksia ahvenalaisille kulkuväylille; nämä vaanivat yötä päivää ja hyökkäsivät pohjalaisten purjeveneiden kimppuun, ryöstivät ne ja veivät väen vankeina Klaus herran luo, joka kohteli heitä kapinoitsijoina ja tavallisesti antoi heidän kuihtua kuoliaiksi vankityrmään.
Mutta kun talonpojat olivat nyt kerran äärimäisessä hädässään päättäneet kääntyä Kaarle herttuan puoleen, löysivät he kyllä kulkuteitä, joita, käyttämästä ei mikään ihmismahti voinut heitä estää. Talvisin hiihtivät he suksilla Merenkurkun yli Ruotsin puolelle, keväisin jäiden lähtiessä he soutivat sulat paikat ja väliin vetivät venheitään jäälauttojen yli päästäkseen perille. Kesäisin oli heillä pitkin Ruotsin rannikkoa omat soutuväylänsä, jotka ainoastaan he tunsivat.
Mutta mitä vaivoja he näkivätkin, niin vähän koitui heille siitä iloa: herttuan suojeluskirjeet vain kiihdyttivät vainoa heitä vastaan. Ja Kaarle oli itse niin omien juonten ja huolten kietomana, ettei hän saattanut kovemmin kourin puuttua Suomen asioihin.
Talonpoikain näköpiiri oli rajoitettu, eikä heidän huolehtimisensa ulottunut ulkopuolelle omaa maakuntaansa. Mutta pian kohosi heidän keskuudessaan miehiä, jotka selvemmin käsittivät ajan vaatimukset; nämä perustivat vaatimuksensa yleisempiin näkökohtiin ja tuumivat, että koska pohjalaiset, suomalaiset ja ruotsalaiset olivat saman kurinkaan alamaiset, täytyi heillä olla samat laitkin ja heidän nauttia samaa turvaa ja oikeuksia.
Ne miehet, jotka korkeammalla sivistyksellään tukivat rahvasta ja joilla sentähden oli suuri vaikutus tuleviin tapauksiin, olivat Pohjanmaan papit, ja heidän joukossaan oli Hannu Hannunpoika Fordell Pietarsaaresta. Hän asui Pinoniemen kartanossa Pietarsaaressa ja oli kertomuksemme aikana jo ikämies; mutta koskaan ei ole pappilaa pidetty suuremmassa arvossa, koskaan ei ole pappiin luotettu enemmän kuin häneen.
Hänen sisartaan, joka oli aikaisin joutunut leskeksi ja muuttanut hänen luoksensa, sanottiin pappilan muoriksi. Mummo piti kovaa komentoa, mutta kaikki pitäjän tytöt pyrkivät kilvan hänelle palvelukseen, eivätkä he tavallisesti lähteneet pois ennenkuin vihkituolille.
Hänen ainoa poikansa, Hannu Hannunpoika hänkin nimeltään, ei ollut lainkaan halukas papin uralle. Hän arveli voivansa olla yhtä suureksi hyödyksi voutinakin, ja setä antoi hänen pitää oman päänsä. Mutta ei ollut innokkaampaa talonpoikain ystävää kuin nuori Hannu: hänen hyvään ymmärrykseensä yhtyi järkähtämätön oikeudentunto, ja silloin hän tietysti oli nurjamielinen Klaus Flemingiä ja hänen kätyreitään kohtaan.