Toinenkin läheinen sukulainen, Henrik Niilonpoika, oli pappilassa kasvatettavana. Hän oli valinnut papillisen kutsumuksen, mutta se ei estänyt serkuksia olemasta hyvät ystävät, ja molemmat olivat yhdestä tuumin päättäneet uskollisesti pitää talonpoikain puolta.
Tähän aikaan tuli Pietarsaareen aivan nuori tyttönen nimeltään Katarina; hän meni heti Pinoniemeen kysymään pappilan muorilta palvelusta. Tytön kauniit kasvot ja ujosteleva käytös tekivät hyvän vaikutuksen ja kysyttäessä sanoi hän olevansa Ruotsin puolelta. Hänen isänsä oli rikas talonpoika Eerik Sursill nimeltään. Ukolla oli monta tytärtä, joista hän oli vanhin, ja nyt oli hän lähtenyt Suomeen palvelusta etsimään.
"Siihen täytyy olla jokin erityinen syy, muuten tuntuu se minusta kummalliselta", sanoi vanha Hannu.
Tyttö punastui ja alkoi itkeä. "Ette usko minua, jos sanon teille sen", sanoi hän uskaltamatta kohottaa silmiään.
"Uskon sinua vielä vähemmän, jollet sitä sano", vastasi pappi.
"Kaikki johtui eräästä unesta."
"Unesta?… Kerro se meille!"
Katarina kohotti katseensa häneen. "Olin olevinani", sanoi hän, "pellolla vehnää kylvämässä, ja vehnä puhkesi tähkään silmieni edessä, ja minä huusin sisaruksiani ja he tulivatkin, ja mihin vain heitimme vehnänjyvän, siinä versoi viljapelto, jonka vertaista en ole nähnyt kuunaan".
"Merkillistä", sanoi pappi, "kerrohan edelleen".
"Seuraavana aamuna, kun puhuin unestani, naurettiin minulle. Mutta kahtena seuraavana yönä näin saman unen uudestaan, ja silloin hätäännyin niin, että lähdin metsään, heittäydyin kanervikkoon ja itkin kourani täyteen ja huusin, etten tiennyt mitä minun oli tehtävä."