Pietari piispa pudisteli päätänsä. Hän ei hyväksynyt virkaveljensä kiihkeää purkausta. Nuhteet häntä itseään kohtaan luisuivat maahan kuten vesipisarat hanhensulilta.
Nyt nousi Eerik Sparre ja ehdotti, että oli käytävä arkkipiispan vaaliin. Kaikki papit yhtyivät siihen.
Herttuan toivomuksesta epäsi neuvosto sen. Oli ensin rakennettava kirkko, ennenkuin pappia tarvittiin. Kaarlella oli hyvät syynsä, joiden tähden hän tahtoi lykätä arkkipiispan vaalin kokouksen loppuun.
Seuraava kysymys oli kuka valittaisiin neuvotteluja johtamaan. Jo edeltäpäin oli herttua antanut ymmärtää, ettei puheenjohtajaksi ollut valittava ketään piispaa, jonka korkea arvo häiritsisi kokouksen vapautta, kuten paavilaisten oli tapana.
Seuraavana päivänä tapahtui vaali. Nicolaus Bothniensis, Upsalan professori ja tuomiorovasti, sai 196 ääntä; Petrus Jonae sai 56 ja Pietari piispa vain 6 ääntä.
Vaali oli kunnianosoitus sille lujuudelle, jota Upsalan yliopisto oli osoittanut liturgisissa riidoissa. Bothniensis, joka oli teologian professori, oli istunut vankeudessa liturgian vastustuksensa tähden.
Nicolaus pyysi päästä tästä liian suuresta kunniasta. Mutta piispat vastasivat, ettei vaalia voitu purkaa, he samoinkuin hänkin olivat luvanneet siihen alistua.
Iltapäivällä antoi herttua vahvistuksensa, ja maaliskuun 3 päivänä avattiin ensi istunto rukouksella ja laululla.
Kun oli ensin päästy yksimielisyyteen, että pyhä raamattu oli oleva evankelisen opin ainoana perustuksena ja sääntönä, ja sen jälkeen käyty läpi augsburgilaisen uskontunnustuksen kaikki kohdat, nousi Petrus Jonæ ja kysyi kaikilta läsnäolijoilta, hyväksyivätkö he tämän opin ja tahtoivat siinä pysyä ja, jos Jumala niin soi, kärsiä ja kuoliakin sen puolesta.
Kaikki nousivat ja selittivät, että he tahtoivat siinä pysyä viimeiseen hengenvetoonsa. Ja sen jälkeen huusi puheenjohtaja korkealla äänellä: "Nyt on Ruotsista tullut yksi mies, ja kaikilla meillä on yksi Jumala!"