Sitten oli herttuan ja neuvoston lujasti luvattava, että paavilainen jumalanpalvelus tykkönään kiellettäisiin, samoin kaikki vieraat opit, ja että ainoastaan luterilainen jäisi olemaan.
Maaliskuun 14 päivänä ryhdyttiin vihdoin piispanvaaliin. Suurella enemmistöllä valittiin liturgian ja Juhana kolmannen pontevin vastustaja, vielä maanpaossa oleskeleva Abrahamus Angermannus.
Herttua oli tarkoituksella vetäytynyt pois julkisesta osanotosta kokouksen menoon. Hän ei tahtonut, että hänen sanottiin sitoneen kenenkään vapautta. Kuitenkin oli hänellä ohjakset käsissään, ja kuten hän tahtoi, niin kävikin.
Mutta kun hän sai allekirjoitetut päätökset käsiinsä, tutki hän niitä tavallisella tarkkuudellaan. Enimmät olivat hänen mieleensä, mutta erinäisiä paavillisia kirkonmenoja hän tahtoi pois.
Neuvosto ja piispat tuumivat, että oli meneteltävä varovaisesti raa'an, tietämättömän rahvaan tähden. Mutta kun herttua selitti, että hän ainoastaan mainitsemallaan ehdolla kirjoitti nimensä alle, silloin täytyi ensin lähettää lähetystö papiston luo kysymään, "voiko kokous sitä ennen täyttää herttuan tahdon".
Pitkän kiistelyn jälkeen hyväksyttiin kaikki herttuan muutokset, paitsi mikä koski manausta, jonka kokous piti tarpeellisena teroitukseksi kalvinisteista. Kovalla toralla päätettiin myös, että kalvinismi oli kielletyistä uskonopeista erikseen mainittava.
Vihdoin oli kaikki esteet raivatut pois, ja maaliskuun 19 päivänä luettiin kokouksen päätös julki ja vahvistettiin.
Todistaakseen oikeutensa tähän askeleeseen luetutti Kaarle kirjeen, jossa Sigismund uskoi valtakunnan hallinnon hänelle ja neuvostolle. Kuitenkin jätettiin lukematta ne kohdat, joissa kuningas oli kieltänyt yleiset kokoukset.
Maaliskuun 20 päivänä kirjoittivat läsnäolijat alle nimensä. Sen jälkeen erottiin.
Kokouksen päätös otettiin ilolla vastaan koko valtakunnassa, ja sittemmin pidettiin sitä yhtenä kansankirkon perustuslaeista, jonka muistoksi joka sadas vuosi vietetään riemujuhla.